Jos olisin ravintolan- tai kahvilanomistaja, tekisin hoitopöydän suuruisen investoinnin liikevaihdon kasvattamiseen ja ottaisin rahat sieltä, mistä sitä aika helpolla otettavissa olisi. 
Jos keskustelupalstojen mielipiteitä uskoisi, lapset pitäisi Suomessa pitää neljän seinän sisällä vähintään teini-ikään saakka. Etteivät vaan ole häiriöksi. Ja teini-ikäisinä heistä vasta häiriötä onkin. Kotiin siitä. Ihastelemme lomamatkoilla eteläeurooppalaisia perheitä, jotka kerääntyvät äänekkäiksi seurueiksi ravintolaan. Lapsia, jotka kiertävät pöydässä sylistä syliin. Kun palaamme kotiin, emme kestä elämää. Marisemme, etteivät (muiden) lapset osaa käyttäytyä ja ääntäkin heistä lähtee. Katsomme kieroon, jos ravintolassa näkyy illalla pieniä lapsia. Nukkumaanmenoaika jo mennyt.
Suomalaiset ovat kotona syövä kansa. Viimeistään jymähdämme kotijääkaapin ääreen siinä vaiheessa, kun siunaantuu lapsia. Se jos mikä on oikea ongelma ravintoloiden tulovirralle. Kun alkaisi olla varaa kuluttaa enemmän ravintolapalveluihin, panostamme sen sijaan puolen terassin kokoisiin grilleihin ja kutsumme ystävät kylään. Lasten kanssa ulkona syömisen kulttuuri on meillä vielä kovin nuori. Minun lapsuudessani se oli harvinainen kohokohta.
Juuri nyt parhaassa lapsentekoiässä on kuitenkin ensimmäinen sukupolvi, joka on oppinut syömään ulkona ja käyttämään palveluita nuoresta saakka. Heitä ei kannattaisi päästää jämähtämään kotiliesien ääreen. Kun monessa firmassa piikki on kiinni, ravintoloiden pitää kerätä rahat vapaa-aikaansa viettäviltä. Ravintola saa toki valita asiakkaansa, mutta kategorinen lapset eivät kuulu ravintolaan -ajattelu jättää aika ison kohderyhmän oman ravintolan palveluiden ulkopuolelle. Lapsiystävällisyys ei tarkoita leikkinurkkaa, vaan asennetta.
Jos olisin ravintoloitsija, satsaisin hoitopöytään – tai pikkuisen syvempään tasoon WC-tiloissa ja hankkisin muutaman syöttötuolin. Olisin valmis valmistamaan kaikki listan ruoat pienempinä lasten annoksina kohtuulliseen hintaan ja toivottaisin myös perheet tervetulleeksi. Kasvattaisin kanta-asiakkaita jo pienestä pitäen. Eikä se edellytä lasten listaa, ei varsinkaan ranskalaisia ja nauravia nakkeja. Katsokaa vaikka sushiravintoloita viikonloppuisin – lapsia pullollaan. Raa’an kalan ja merilevän ääressä.
Ei, lapsia ei kuulu kasvattaa baaripöydän alla, eikä seitsemän ruokalajin maistelumenu ole todennäköisesti kovin nautinnollinen kaksivuotiaan kanssa. Suurimmalla osalla vanhemmista on taatusti sen verran maalaisjärkeä. Vanhempien vastuulla on myös huolehtia, etteivät lapset häiritse muita asiakkaita. Ravintola on oiva paikka harjoitella niitä käytöstapoja. Muiden aikuisten vastuulla on, etteivät he itse ole takakireitä nenännyrpistelijöitä. Se nimittäin takuuvarmasti pilaa ennenkaikkea oman iltasi. Ravintola ei ole mikään kirkko. Kyllä sinne vähän iloa ja hiukan ääntäkin mahtuu. Toivottavasti aikuisillakin. Vilkasta puheensorinaa parempaa taustamusiikkia ei olekaan.
Tiedän, ettei tätä saisi paljastaa, mutta yhden terveen, hyvin nukkuvan lapsen kanssa äitiysvapaa on (pääosin) aika leppoisaa aikaa. Koskaan minulla ei ole ollut aikaa maleksia näin paljon kahviloissa ja ravintoloissa. Suomalainen malli mahdollistaa sen, että tulotaso putoaa maltillisesti, mutta käytettävissä oleva aika lisääntyy dramaattisesti. Halu syödä hyvin (ja tavata aikuisia, jotka puhuvat kokonaisia lauseita) ei katoa lisääntymisen myötä, mutta vain harvat ravintolat oikeasti tajuavat tässä kuluttajaryhmässä piilevän bisnesmahdollisuuden.
Äitiys- ja isyysvapaalaiset täyttävät kokemukseni mukaan ravintolat ennemminkin lounasajan loppupuolella, kun muutoin on jo hiljaisempaa. Pikaisen lounaan sijaan ainakin minä ja vapaalla olevat ystäväni harrastamme pitkiä (mutta ei kovin kosteita) lounaita, joilla ennättää syödä suolaiset ja makeat ja ehkä vielä vähän lisääkin. Jätämme taatusti kerralla enemmän rahaa ravintolaan kuin pikaisen lounaan kiskaisevat työmuurahaiset. Vähän vanhemmille pilteille taas on saatava päivällistä jopa suomalaisen mittakaavan mukaan aikaisin. Lapsiperheet saapuvat siis ilolla siihen viiden kattaukseen, joka menee muuten nihkeästi kaupaksi.
Kun pari kertaa on vaihtanut vaippaa invavessan lattialla (terveisiä mm. Löylyyn, Gustavoon ja kirjastoon), alkaa kummasti suosia paikkoja, jotka sen hoitopöydän ovat pultanneet vessan seinään ja jossa lapsen saa nukkumaan kärryissään jonnekin pöydän huitteille. Näissä asioissa paras vauva on nukkuva vauva. Lapsiystävälliset paikat tunnistaa mittavasta rivistöstä vaunuja ulko-oven vieressä viikonloppuaamuisin (siinä vaiheessa, kun lapsettomat kääntävät kylkeä) ja vilkkaista maanantaibrunsseista.
Ketjuhelvettien lisäksi ravintoloita, jotka oikeasti haluavat lapsiperheet asiakkaaksi on vähemmän kuin lapsettomana kuvittelin, siksi useammin kuin ehkä toivoisikaan joutuu tyytymään kotilounaisiin. Kuitenkin voisin luetella tukuttain ravintoloita, jotka lounasajan loppupuolella ovat puolityhjiä, mutta jotka eivät ole tilavaankaan vessaan vaivautuneet asentamaan edes pientä tasoa. Jos minun rahani olisivat kiinni noissa ravintoloissa, haluaisin täyttää tyhjät pöydät.
Kun olimme ravintolassa nelivuotiaan kummipoikani kanssa, hän valitsi (vahvasti manipuloituna) ruoaksi silakka-alkupalan, söi marinoidut silakat ja savusilakkamoussen hyvällä ruokahalulla ja lähetti vielä kiitokset keittiöön. Ystäväni lapsi toivoi seitsenvuotispäivänään illallista Lehtovaarassa. Heidän kaltaisissaan on ravintolapalveluiden tulevaisuus. Vanhemmissa, jotka uskaltautuvat ihmisten ilmoille lasten kanssa jo pienestä ja kannustavat makuelämyksiin sekä ravintoloissa, jotka ymmärtävät myös lapsiasiakkaiden arvon. Jos olisin ravintoloitsija tai kahvilayrittäjä, saattaisin yrittää kerätä nämä rahat, jotka ovat aika vähällä otettavissa. Siihen ei tarvita kuin yksi hoitopöytä, pari syöttötuolia ja pieni asennemuutos.
Postauksen kuvat ovat Turkuun Osteria Ovon paikalle avautuneesta Gustavosta, joka liittyy kirjoitukseen yksien selkäkakkojen ja vessan lattian verran.
Hyviä pointteja! Vähemmän hyvin nukkuvan lapsen vauva-aikana olisin muuten arvostanut todella paljon pientää ex tempore -pöytiintarjoilua. Kun istuu vauva sylissä (rinnalla tai muuten vaan) kahvilassa ja vaunut ovat ulkona (tai niihin laittamisesta aiheutuu hirvittävä kiljunta), niin tarjoilujen noutaminen tiskiltä on melkoinen haaste ja riskikin.
Oma vika, sanoo joku – mitä niitä mammoja passaamaan. Mutta pointtini onkin se lisämyynti mitä kahvila voisi tehdä: minulle olisi saanut myytyä todella paljon enemmän kahvia ja pullaa, jos joku olisi keksinyt tuoda niitä suoraan pöytään. Edes silloin, kun kahvila on tyhjä eikä ketään ole jonossa.
Olen muuten saanut Bravuriassa monta kertaa todella ihanaa palvelua vieraillessani siellä kaksivuotiaan kanssa. Myös silloin kun sisään on pitänyt ottaa vettä valuvat rattaat ja kakkavaipan vaihtaminen on ollut ensimmäisenä tehtävänä 🙂 Kiitos siitä heille!
Tuossa ensimmäisessä ollaan asenteen ytimessä: Haluanko lisää myyntiä vai pidänkö mieluummin kiinni säännöistä. Hyvällä tarjoilijalla on pelisilmää, sitä kutsutaan ammattitaidoksi. Aika usein kaipaisi sitä kolmatta kättä – joskus neljättäkin.
Ja hyviä lapsiystävällisiä ravintoloita on kyllä, niiden ilosanomaa sietää hehkuttaa.
Lapsiystävällisyys ei tarkoita leikkinurkkaa vaan asennetta!
Just näin, Jonna!
Pöydän molemmilla puolilla lapsiperheen kanssa huseeranneena ( oman perheen kanssa asiakkaana ja muiden perheiden asiakaspalvelijana Siljalla) sanoisin, että antakaa lasten tulla ravintolaan! Ja vanhemmat ja muut huoltajat, me määritämme pelisäännöt lapsille. Ei se ravintolassa ole sen kummempaa kuin muussakaan elämässä.
Oli pakko kirjoittaa tämä kirjoitus, koska huomasin, että itselle oli tullut yhtäkkiä kynnys mennä ravintolaan. Ei sinne nyt kuukauden ikäisen kanssa ole pakko survoutua (tein senkin), mutta aika pian se onnistuu kyllä. Ainakin toivon, että omakin lapsi oppii hyvän ruoan riemusanoman ja kahviloissa notkumisen autuuden. Miten sitä muutoin oppii kuin käymällä. Mutta juuri niinkuin sanoit, vanhempien tehtävänä on määrittää pelisäännöt ja pitää niistä kiinni.
Miksihän kuvat näkyy minulla tässä postauksessa kyljellään, kuvat ovat kyljellään, tosin minäkin olen melkein kyljelläni 🙂
Senkun tietäisi. Olen nyt ladannut ne varmaan tuhanteen kertaan. Yritän taklata asiaa illan aikana. Grrrrr!!!
Erinomainen teksti! Seitsemän ruokalajin maistelumenu voi olla kaksivuotiaallekin suuri nautinto 🙂 Itse avauduin kesällä pienen romaanin verran aiheesta lapset ja ruokailu: http://keittotaiteilua.blogspot.fi/2016/07/lapsi-perhe-ja-ruoka.html
Kiitos. Kävin lukemassa juttusi, meillä eletään juuri noita ensimmäisten lusikallisten aikoja. Meillä ei ole alkanut noin auvoisasti – en tiedä, miten se on mahdollista, mutta suusta tulee toistaiseksi enemmän porkkanaa ulos kuin sinne menee 🙂 Että ehkä mekin vielä joskus.
Olette te kyllä sissejä noiden ravintolareissujen kanssa. Uskoisin, että suurin osa kaksivuotiaista ei ehkä pysty tuohon samaan 🙂
Erittäin hyviä pointteja, ja mahtavaa että teit aiheesta postauksen. Kyllä se vaan niin on, että lapset ovat tulevaisuuden kanta-asiakkaita “mahdollisesti..” 😉
Kiitos, aina mukavaa saada tällaista palautetta. Aihe oli ehdottomasti postauksen arvoinen 🙂
Tulevia kanta-asiakkaita, kyllä. Ja jo ennen sitä lapsiperheet olisivat varsin tuottava asiakasryhmä, jos niin halutaan.
Täällä etelässä näkee usein ihan pieniäkin lapsia ravintoloissa,iltamyöhänäkin,;mikä taitaa olla suhtkoht yleistä eteläisissä maissa.PIenet lapset otetaan myös hienosti huomioon.
Hyvä kirjoitus:)
Anteeksi, että pääsen vastaamaan vasta nyt. Pieni ihminen piti eilen kädet ihan täynnä.
Se on nimenomaan noin, melkein missä tahansa Etelä-Euroopassa näkee aina perheitä yhdessä syömässä, Suomessakin onneksi yhä useammin, mutta se tuntuu rajoittuvan vain tiettyihin ravintoloihin. Huomaan itsekin, että kynnys lähteä nousee, kun ei ole ihan varma, miten tulokkaaseen suhtaudutaan.