Caesarsalaatti
Vaikuttava kirja Amerikan haastavasta viimeisestä vuosikymmenestä pakotti pysähtymään tiedon äärelle. Kirja-arvosteluihin – niihin harvoihin – olen yleensä kokannut jotain kirjan teemaan sopivaan. Caesarsalaatti on saanut alkunsa yritteliään siirtolaisen keittiössä. Niinkuin moni muukin asia maassa, johon monet haluavat tavoittelemaan amerikkalaista unelmaa.
Milloin kirjoista on tullut kertakäyttötavaraa? Parin vuoden takaiset kirjat ovat jo varmuudella päätyneet alekoriin. Sieltä alekorista löysin tämänkin aarteen, ihan liian vähälle huomiolle jääneen HS:n entisen Yhdysvaltojen kirjeenvaihtajan Pekka Mykkäsen kirjan Amerikka – hiekkaan valuneita unelmia. Kirjan, jota lukiessani oli pakko yhtyä Donneriin: Lukeminen kannattaa aina. Kirja ei ole viihdyttävä. Sen sijaan se on valtavan sivistävä, avartava ja ajatuksia herättävä. Luin sitä lähes kuukauden: Siinä on edettävä pienissä erissä, jotta pystyy sisäistämään sen sisältämän suunnattoman määrän tietoa.
Se on kuvaus siitä, miten maailman johtava supervalta on onnistunut hukkaamaan asemansa aasialaisten tiikerien ja uusien talousalueiden puristuksessa. Maasta, jolla vielä pari presidenttiä sitten oli aikaa miettiä ja puida valtakunnanoikeutta myöten, mitä Monican mekossa oli. Se tuntuu nyt varsin kaukaiselta, kun katsoo millaisten ongelmien kanssa nykyinen presidentti painii. Kirja kuvaa viimeistä vuosikymmentä, jota Mykkänen kutsuu hukatuksi vuosikymmeneksi, sekä laajemmassa kontekstissä että yksittäisten ihmisten kohtaloiden kautta.
Sitten vuoden syyskuun 2001 Yhdysvallat on kirjan mukaan tehnyt mahalaskua sekä taloudellisesti että moraalisesti ja menettänyt liudan liittolaisia sekä maailman sympatian nuoremman Bushin kauden mielivaltaisuudella. Maailman poliisina toimiminen ei ole myöskään ilmaista. Yhdysvaltain puolustusmenot kattavat lähes puolet maailman puolustusmenoista. Se on enemmän kuin 20 seuraavan maan puolustusmenot yhteensä.
Kirja on kuvaus maailman rikkaimmasta ja monella tapaa myös vaikutusvaltaisimmasta mutta kahtiajakautuneesta maasta, jossa monet vähävaraiset menettivät kotinsa holtittoman luotonannon ja kohtuuttomien lainaehtojen kurimuksessa. Maasta, jossa nuorista mustista miehistä joka kolmas joutuu elämänsä aikana vankilaan ja mustien kotitalouksien tulot ovat keskimäärin 58 prosenttia valkoisten tuloista.
Maasta jossa voi ilman sairasvakuutusta kuolla hammasmätään, jonka hoitaminen maksaisi 80 euroa. Samaan aikaan noin 30 000 amerikkalaista kuolee vuosittain ylihoitamiseen turhien hoitojen seurauksena. Jos Yhdysvallat lappaa rahaa puolustusmenoihin, yhtä lailla kallis on myös sen terveydenhuolto. Järjestelmä maksaa asukasta kohti yli kaksi kertaa enemmän kuin suomalainen järjestelmä.
Yhdysvaltojen kansalaiset ovat saaneet yli 300 Nobel-palkintoa, keksineet sekä Googlen että iPadin ja siellä on maailman parhaat yliopistot. Viime vuosien huonojen uutisten tulvassa on helppo unohtaa saavutukset, joihin tuskin mikään muu maa on pystynyt. Siksi se näyttäytyy kangastuksen kaltaisena paratiisina etelärajan toisella puolella asuville meksikolaisille ja monille muille parempaa elämää etsiville.
Minulle osa Amerikasta tiivistyy kahteen samasta yliopistosta vaihtoon tulleeseen opiskelukaveriini, joiden kanssa opiskelin yhdessä Wienissä lukuvuoden. Toinen lensi paikan päälle tietämättä, missä Wien sijaitsee. Kuinka selittää ihmiselle, missä sijaitsee Suomi, jos Euroopan kartta ei ole tuttu edes Venäjän vertaa ja kiinnostus ympäröivää maailmaa kohtaan on hyvin rajallinen? Toinen puolestaan tiesi Euroopan historiasta, taiteesta ja kulttuurista niin paljon, että minä suomalaisen hyvinvointivaltion varsin tasokkaan koulutusjärjestelmän kasvatti tunsin itseni kovin sivistymättömäksi.
Molempien koulutukseen heidän vanhempansa olivat investoineet merkittävän rahasumman. Nykyhinnoilla heidän yliopistonsa vuosimaksu olisi noin 40 000-50 000 dollaria. Neljännesvuosisadassa maksut ovat kallistuneet 439 %, samaan aikaan tulot ovat kirjan mukaan kasvaneet vain 147 %. Koulutus on karannut yhä useamman ulottumattomiin. Mutta niille, joilla on varaa maksaa, on tarjolla parempaa koulutusta kuin missään muualla.
Pysäyttävä, ajatuksia herättävä kirja. Suosittelen käyntiä kirjastossa tai kirjakaupassa. Omani luen vielä toiseen kertaan. Ja se on aika harvinaista.
******
Mietin pitkään, mikä olisi aidointa Amerikkaa lautasella. Maailman suurimpaan sulatusuuniin mahtuvat maailman kaikki keittiöt, kun siirtolaiset ovat tuoneet vaikutteita kotikeittiöistään. Sitten tajusin, että ehkä juuri se onkin leimallisinta Amerikalle. Siirtolaisuus ja yritteliäät maahanmuuttajat ovat aina olleet merkittävässä roolissa sen suuruuden rakentajina.
Caesarsalaatin kehittäjä, amerikanitalialainen Caesar Cardini tuskin arvasi salaattia tehdessään, että siitä tulisi myöhemmin hänen monialayrityksensä menestyksen pohja. Lago Maggioren poika löysi oman amerikkalaisen unelmansa rakennuspalikat kiireisenä heinäkuun 4. päivänä, kun muut raaka-aineet olivat päässeet loppumaan. Klassikko on kestänyt aikaa jo lähes 90 vuotta.
Siitä, että caesarsalaatti on levinnyt oikeastaan kaikkialle maailmaan on osin kiittäminen Wallis Simpsonia. Hän pääsi maistamaan alkuperäistä salaattia – ei tosin suostunut syömään sitä sormin, kuten Cardini oli sen suunnitellut – ja suostutteli sen jälkeen useat eurooppalaiset keittiömestarit ottamaan sen listoilleen. Wallis, oman aikansa kulinaristi, jakaa kanssani kaksi suosikkia klubileivän ja caesarsalaatin.
Mitä caesarsalaattiin tulee, olen sen suhteen puristi. Kun raaka-aineita on vain muutamia, niiden pitää olla hyviä ja niitä aitoja. Romainesalaattia, ei mitään muita aineksia kuten tomaattia tai punasipulia, joita salaattiin on pahimmillaan sotkettu. Ravintolassa toivon, että krutongit on tehty itse eikä kaadettu salaattiin paketista. Kastiketta ei saa olla liikaa, jotta salaatti säilyttää rapeutensa. Ja parmesan. Sen kuuluu olla lastuina, ohuina suurina lastuina. Harvan ruuan suhteen olen nipo, mutta tässä olen. Caesarsalaatti on hyvä mittari ravintolalle. Parhaimmillaan jumalaista, pahimmillaan todella pahaa.
Salaatin voi valmistella hyvissä ajoin, mutta kastike kannattaa sekoittaa salaatin joukkoon vasta juuri ennen tarjoamista, jotta salaatti pysyy rapsakkana ja säilyttää rakenteensa.
Caesarsalaatti
kahdeksalle osana piknikiä, neljälle-viidelle pääruokana
3 ruukkua romainesalaattia
2 viipaletta maalaisleipää
öljyä
pari oksaa timjamia
noin 1 dl parmesanlastuja
Kastike
1 kananmuna
2 tl dijonsinappia
2 -2 1/2 dl rypsiöljyä
1-2 sardelli (tai anjovisfileetä)
1 pieni valkosipulin kynsi
2 rkl sitruunamehua
1/2 rkl valkoviinietikkaa
suolaa
mustapippuria
1. Valmista kastike: Laita korkeaan kulhoon kananmunan, sinappi ja sardelli. Aja tasaiseksi sauvasekoittimella. Lisää öljy ohuena nauhana ja vatkaa kunnes aineksista on muodostunut majoneesimainen rakenne. Lisää valkosipuli pienen pieneksi silputtuna, sitruunamehu, viinietikka, suola ja mustapippuri. Surauta tasaiseksi, maista ja lisää tarvittaessa happoja. Jos haluat kastikkeesta juoksevampaa, ohenna sitä kylmällä vedellä lusikallinen kerrallaan.
2. Valmista krutongit: Leikkaa leipä kuutioiksi. Laita paistinpannulle öljyä, pari kokonaista valkosipulin kynttä ja pari oksaa tuoretta timjamia. Kuumenna öljy kuumaksi ja lisää leipäkuutiot. Paista kullanruskeiksi. Nosta jäähtymään.
3. Kokoa salaatti: Revi salaatti krouvisti. Sekoita joukkoon kastiketta. Reseptin kastikemäärä on turhan reilu annokselle, mutta pienempää annosta on hankalaa tehdä. Sekoita joukkoon krutongit ja parmesania.
******
Caesar Cardini could surely not anticipate that he was creating a basis for his own conglomerate when he invented caesar salad from what was left after a hectic 4th of July celebration.
Wallis Simpson was too royal to eat the salad with hands as Cardini meant it to be eaten. But as soon as she was given a fork she was so pleased that she persuaded the chefs of several grand European hotels to take it to their menu. And it has stayed on menus for almost 90 years.
I am a purist when it comes to the caesar salad. Only the original ingredients. Nothing more, nothing less. There are certainly several recipes which claim to be the original. This is the one I have sticked with – even though not quite like the original since I like mine without Worcherster sauce. Romaine hearts, mature parmesan, home-made croutons and sauce. When there are only so few ingredients, it pays off to be picky.
