Kuluvana syksynä olemme päässeet äänestämään kansallisruokaa kymmenestä ehdokkaasta. Äänestys on juuri päättynyt, mutta itsenäisyyspäivän kunniaksi kirjoitin omista suosikeistani kansallisruoaksi Sydänmerkin-sivulla.
Savolaisen karjalanpiirakkakurssin löydät aiemmasta postauksestani. Sillä ohjeella rypytin myös tänään itsenäisyyspäivän kunniaksi menemään. Pian nostamme maljan 99-vuotiaalle Suomelle ja asetumme kisakatsomoon ihailemaan linnan pukuloistoa. Hyvää itsenäisyyspäivää!
Juha Akkanen kirjoitti pari päivää sitten Helsingin Sanomissa, miten yksinhuoltajaäidillä ei ole aikaa eikä varaa pohtia jauhelihahyllyllä, onko nautaa hemmoteltu oluella ja klassisella musiikilla. Ruokahifistely on siis hänen mukaansa elitismiä. Uuden ajan ökyvene, tapa erottautua rahvaasta.
Muistatte ehkä huulipunaindeksin: Taantumassa huulipunien myynti kasvaa, koska tarve hemmotella itseään ei katoa huonompinakaan aikoina, mutta rahaa siihen on vähemmän käytettävissä. Siksi ulkomaanmatkan tai puseron sijaan ostetaan huulipuna. Sen budjetti kestää. Hiukan samasta ilmiöstä on kyse myös Akkasen hifistelyksi haukkumassa ruokaan panostamisessa. Harvan budjetti kaatuu satunnaiseen artesaanipastapussiin tai herkuttelujuustoon paikallismeijeristä.
Ruokahifistelyyn – tai ruokaan panostamiseen – on varaa vaikka bemariin ei olisikaan – tai sellaista ei haluaisi. Pastamaailman bemari maksaa kolmisen euroa ja jaguaari kuusi euroa. Samassa perheessä voidaan hyvillä mielin syödä linssikeittoa tiistaina ja aloittaa viikonloppuaamu artesaanileivällä. Koko kattilallinen keittoa maksaa vähemmän kuin yksi limppu, mutta leipä on se huulipuna. Hemmottelu, johon useimmilla on varaa.
Akkasen esille nostamien Kobe-härän, puolikkaiden porojen tai Puruveden muikunmädin sijaan ruokaharrastajat intoilevat tosiasiallisesti tällä hetkellä varsin kohtuuhintaisista elämyksistä: Satokausista, pitkään haudutetuista padoista, metsänantimista, nose-to-tailista, bistroruoasta ja tietenkin kasviksista sekä kasvipohjaisista proteiineista. Istumme kahden ruokaharrastajan kanssa samaan pöytään joka viikko, tarjolla on ollut mm. hyvästä savukyljestä keitettyä borssia. Siis kaalia, punajuurta ja possua. Ei ylämaankarjaa eikä sitä muikunmätiä Puruvedeltä.
Jos vuosituhannen vaihteen jälkeen Suomessa seottiin tähdistä ja 200 euron yllätysmenuista, nyt huokaillaan Kalle Kiukaisen risottoja ja eriparilautasilta tarjoiltua sipulipiirakkaa. Helsingin parhaaksi ravintolaksi äänestettiin BasBas, joka omistajiensa mukaan tarjoaa ruokaa, jota kuka tahansa alan ammattilainen osaisi tehdä. Ei molekyylejä, vaan tatteja, tomaatteja, burrataa ja käsintehtyä pastaa. Ruoan ohella vähintään yhtä olennaista on, että paikassa ei ole ripaustakaan tärkeilyä. Hyvä ruoka ei vaadi pokkurointia eikä tähtikokkeja – mutta pirunhyviä sellaisia kyllä. Ravintolan poikkeuksellinen suosio perustuu nimenomaan turhan elitismin karsimiseen ja lämpimään tunnelmaan, sen kynnys on huippuravintoloiden kategoriassa matalalla.
Akkasen pointti katoaa osin jo ihan faktisia lukuja katsomalla. Vaikkapa Jakomäkeä ei ole totuttu pitämään eliitin kehtona, mutta siellä kuten muuallakin Pohjois- ja Koillis-Helsingissä luomuruoan myynnin kasvu on nopeinta prosentuaalisesti. Siis sen Akkasen elitistiseksi kutsuman luomuruoan. Sitäkään ei kuitenkaan kannata niputtaa yhteen kasaan: Luomubroileri on arvokas pienten volyymien tuote, -porkkana tai -jauheliha sopivat useimpien budjettiin. Toki hifistelyn voi viedä äärimmilleen. Kobehärkä tai Bosgårdin rotukarja ovat kuitenkin harvojen herkkua tai ainakin harvinaista herkkua.
Akkasen mukaan lähi-, luomu- ja muun erikoisemman ruoan tekee elitistikseksi se, että vaatii varaa, aikaa ja viitseliäisyyttä hankkia sitä. Onkohan Akkanen viime aikoina piipahtanut ihan helsinkiläisen peruslähiön perusmarketissa? Kyllä kauppa haluaa myydä sitä, mikä kaupaksi menee. Siksi vihannes- ja hedelmäosastoilta saa lohjalaista käsinpuristettua omenamehua, leipäosastolla on tarjolla paikallisten leipomoiden tuotteita ja kananmunat eivät ole enää pelkästään laatuluokitettuja vaan vaikkapa Kuorttisen munia.
Tapaamme huokailla italialaisten marketien perään, mutta ei ole hyviä ruokakauppoja, ellei ole hyvästä ja laadukkaasta ruoasta kiinnostuneita, maksavia asiakkaita. Sellaisia ruokainnostus on tuonut lisää. Siksi kauppojen hedelmä- ja vihannestiskit hehkuvat kaikissa sateenkareen väreissä. Kurpitsaa, kaalien värisuora, laareittain bataattia, kotimaista broccooliinia. Muutama vuosi sitten tarjolla näistä oli korkeintaan bataattia ja sitäkin vain muutama perunoiden kyljessä. Leipähyllyille nostellaan muovipussien lisäksi myös paperipusseja, bulkkitomaattimurskan sijaan valitaan Muttia tai San Marzanoa. Laadulla on oikeasti monelle väliä. Ja maussa, siinä on eroa.
Puhtaasta ruoasta on jo vuosia toivottu menestyksekästä vientituotetta. Tulokset ovat edelleen vaatimattomia – yksi yritys vastaa valtaosasta koko Venäjän tilanteen vuoksi kutistunutta ruokavientiä ja Tekesin ruokainnovaatioihin kohdistuvat tuet ovat vähällä käytöllä. Suomalaisella kustannusrakenteella on turha kuvitella myyvänsä hintavetoista bulkkia ja toisaalta Pohjolasta käsin ei jo pelkästään ilmastosyistä ryhdytä Euroopan tomaattiaitaksi. Vientiin tähtäävälle yritykselle paras kirittäjä on vaativa kotimarkkina, joka pakottaa kehittymään ja olemaan kilpailukykyinen. Maailmalla ei puolivalmiilla pärjää. Suomalainen vaativa ruokaharrastaja voisi olla monen yrityksen paras kaveri, jos maksamme vain silloin, kun rahalle saa vastinetta.
Ruokaharrastaminen on helppo tuomita elitistikseksi, mutta jo nyt se on leventänyt leipää monilla pienillä tiloilla, palkinnut laatuun panostavia tuottajia paremmalla katteella ja synnyttänyt Suomeen todennäköisesti viime vuosina enemmän pienyrittäjyyttä kuin mikään muu yksittäinen toimiala. Työttömyyden piinaamassa Suomessa keskustellaan A-studiossa kokkipulasta. Noma-ilmiön myötä syntyneen ravintolabuumin arvioidaan synnyttäneen Tanskaan yli 10 000 uutta työpaikkaa ravintola-alalle sitten vuoden 2008 (mikä on enemmän kuin Suomen työllisyyden kasvu viimeisen vuoden aikana, vaikka se osoittaakin piristymisen merkkejä). Lonely Planet valitsi Helsingin maailman kolmanneksi parhaaksi matkakohteeksi – yhdeksi syyksi mainittiin piristynyt ravintolaelämä ja kiinnostavat tapahtumat. Kumpaakaan ei syntyisi ilman vahvaa paikallista kysyntää.
Huh, mitä elitismiä tosiaan! Vaiko sittenkin aidosti muuttuneet arvot ja kulutuskäyttäytyminen? Ei pelkästään Espoon kulta-hammasrannikon hifistelyä, vaan mahdollisuus, johon monen yrittäjän kannattaa tarttua?
*****
Jutun kuvassa padallinen silkkaa elitismiä. Lohjalaisia Loboja lähikaupastamme 2,99 euron kilohintaan.
Sitä kuvittelee olevansa keskivertoa etevämpi kotikokki. Rehentelee asialla interwebsissä. Perustaa oikein bloginkin. Opettelee kuvamaan niitä luomuksiaan, välillä pysyvät lämpimänäkin. Ja kokkaa. Tietenkin. Alkaa puolihuolimattomasti ilmaista itseäsi sujuvasti hymiöillä ja emojeilla. Vaikka on aina vannonut, että sanat riittävät. Ja välimerkit. Ihan perinteiset pisteet ja pilkut. Aikuiselle.
Sitten joku valitsee ehdolle Suomen parhaaksi ruokablogiksi. Kolmen parhaan joukkoon niistä sadoista ja sadoista ruokablogeista – koska hei, siis kuka nykyään ei bloggaa? Sitä röyhistää rintaa ja saattaa vähän ylpistyäkin. Ettei vaan kävisi nyt vanhanaikaisesti ja nousisi pissi päähän. Kolmen parhaan joukossa kuitenkin.
Sitten sitä pyöräyttää yhden lapsen, joka nelikuukautisena päättää, ettei äiti osaa keittää edes syömäkelpoista porkkanaa. #realitybites #siinämenimainejakunnia
Blogini lisäksi ehdolla The Blog Awards Finland -kilpailussa Suomen parhaaksi ruokablogiksi Liemessä ja Hannan soppa. Instagramista olen seurannut, molemmat osaavat kokata lapsilleen syömäkelpoista ruokaa. Muutakin kuin porkkanaa.
Kohtuudella kaikkea - paitsi makua yllinkyllin. Blogissa on lusikka monessa sopassa ja matkaeväinä niin lapsuuden ruokamuistot kuin uudemmatkin suosikit. Emäntänä Jonna, helsinkiläinen ruokaharrastaja, kädessä kauha, kuokka ja kamera. Tervetuloa pöytään, toivottavasti ruoka maistuu!
suolaajahunajaa@gmail.com
