Kun vähän hellittää, saa enemmän. Kun aloin suhtautua arkiruokaan rennommin ja laskin rimaa, meillä alettiin paradoksaalisesti syödä merkittävästi paremmin. Helppoa, maukasta ja monipuolista kotiruokaa yhdessä saman pöydän ääressä. Vasta lapsen myötä olen oppinut, millainen luottoruoka on kunnon lohikeitto. Se valmistuu puolessa tunnissa, riittää muutamaksi päiväksi ja maistuu kaikille. 
Lapsuudenkodissamme ruokailu oli kohtuullisen säntillistä. Monipuolista, terveellistä ja itsetehtyä ruokaa, joka oli pöydässä ajallaan. Huomasin juoksevani samaa sapluunaa läpi, vaikka kuinka kuristi: Ruokaa pöytään viideksi. Haastavaksi sen teki viimeistään se, etten ole juuri koskaan viideltä kotona – tai varsinkaan puoli viideltä, että saisin ruoan pöytään viideksi.
Ruoka oli aina myöhässä, liian usein eineksiä. Välillä heittäydyin superkunnolliseksi, tein viikon ruokalistat, hankin tarvikkeet vain huomatakseni, että kunnianhimoinen suunnitelma pusertui arjen hampaisiin ja tarvikkeet jäivät lojumaan jääkaappiin, mikä vielä lisäsi ahdistusta. Arkikokkaaminen oli jatkuvaa kellon kanssa taistelua ja ainaista suorittamista. Kunnes tajusin hellittää hiukan.
Huomasin, että lapsemme on enemmän eteläeurooppalaista sorttia, ruoka ei ole minuutin päälle ja meillä kaikilla on kivempaa kuin istumme yhdessä pöytään vähän myöhemmin. Lapsi syö pienen välipalan, kun tulee päiväkodista ja ruoan laitan rauhassa noin kuudeksi. Kun laskin rimaa, taso nousi. Yhä useammin meillä istutaan pöytään kaikessa rauhassa kuuden aikoihin ja lautasella on itsetehtyä ruokaa. Helppoa ja nopeaa, kuten vaikkapa tämä lohikeitto, josta riittää helposti pariksi päiväksi, välillä lapselle jopa kolmanneksi.
Karjalanpiirakan kutsuminen goûteriksi olisi hienostelua, mutta periaate meidän ruokarytmissämme on Ranskasta lainattu. Goûter suomeksi sanoitettuna tarkoittaa: Lapselle kevyt välipala tulpaksi kiljuvan nälän eteen ja päivällinen myöhemmin koko perheen kesken.
Vähintään yhtä paljon kuin eteläeurooppalaisempi ruokarytmi vaikutti kuitenkin se, että riisuin pakon arkiruoanlaitosta. Tietenkin lapsen on pakko saada ruokaa joka ilta, mutta ajatuksen tasolla helpotti, kun pakkasin pakastimeen setin hätävaroja. Nyt takaraivossa ei paukuta enää pakko, jos laiskottaa tai tulee kiire, voimme aina kaivaa pakastimesta falafelit, kasviskeittoa tai kalapihvit.
Vanhemmuudessa tulee vähän huomaamatta toistettua lapsuudenkodin malleja ja ihanteita. Minäkin haluan siirtää eteenpäin hyvän ruoan arvostuksen, keittotaidon ja yhdessä syömisen ilon, mutta meille sopivaksi muokattuna. Kun laitamme ruoan vähän myöhemmin, saan välillä seuraa myös kaksivuotiaasta, joka omalla veitsellään pilkkoo apuna vaikkapa kesäkurpitsaa. Yhdessä vietetty aika ja ruoanlaiton ilo kantanevat elämässä pidemmälle kuin minuutilleen viideltä syöty päivällinen.
Perinteinen lohikeitto
kahden päivän annos kolmelle
reilu pala purjon valkoista osaa tai sipuli
loraus öljyä
3-4 porkkanaa
1-1,2 l kalalientä (arjessa vedestä ja kuutiosta)
1 tl kokonaisia mustapippureita
1 laakerinlehti
6 reilunkokoista perunaa
noin 600 g lohta
2 dl kuohukermaa
(suolaa)
reilusti tuoretta tilliä
1. Leikkaa purjo tai silppua sipuli, kuori ja pilko porkkanat ja perunat krouveiksi suupaloiksi. Keitto on parhaimmillaan silloin kuin siinä on vähän purutuntumaa ja rakennetta.
2. Kuumenna öljy reilunkokoisessa kattilassa ja lisää purjo tai sipuli. Kuullota rauhassa purjoa tai sipulia, lisää porkkana ja pyörittele muutama minuutti öljyssä.
3. Lisää kalaliemi, laakerinlehti ja mustapippurit. Keitä viisi minuuttia.
4. Lisää kattilaan perunat ja keitä reilu 10 minuuttia. Poista sillä aikaa lohesta tarvittaessa nahka ja ruodot ja kuutioi se reiluiksi paloiksi. Kun et leikkaa lohta aivan pieniksi paloiksi, se säilyy mehevämpänä
5. Lisää kattilaan lohikuutiot ja kerma. Maista suola ja lisää tarvittaessa. Keitä viitisen minuuttia kunnes on lohi on juuri ja juuri kypsää ja perunat kypsiä.
6. Lohen kypsyessä silppua tilli ja lisää se lopuksi kattilaan.
Just luin Nannan postauksen samasta aiheesta, arjen hanskaamisesta. Minua tämä aihe hipaisee enää hellästi, kun olemme taas kahden hengen talous, jossa vielä toinen on periaatteessa kotosalla aina. Ei ole enää kiirettä, ei ainakaan sellaista, mikä ei olisi ihan itse aiheutettua. Mutta samoja sitä on tullut tuumittua, einesaterioita pakonomaisesti tehtyä, pilkottua hieman surkuhupaisia tomaatteja lautasen kulmalle, että olisi edes jotain tuoretta… Luin ilolla tuota ajatustasi, että rimaa laskemalla saakin parempaa, sehän on mahtavaa. Minun tämän vuoden tällainen loistoateriani oli tuore tonnikala (ei nyt mennä siihen, että pitäisikö sitä tonnikalaa ostaa ollenkaan) pannulla paistettuna ja oliiveilla höystettynä. Ei tarvittu perunaa, ei pastaa ei riisiä. Haarukka riitti kaveriksi. 🙂
Tunnistan nuo surkuhupaisat tomaatit siellä lautasen reunalla – vaikka lapsi ei edes pidä tomaatista. Mutta en luovuta 🙂
En olisi etukäteen uskonut, kuinka vaivalloisena koen koko tämän ruoanlaitto-osuuden nykyisessä arjessa. Kahden hengen taloudessa homma joustaa niin paljon enemmän. Onneksi olen tajunnut, ettei meidän lapsikaan ole niin minuuttityyppiä. Sen tajuaminen on kummasti auttanut hellittämään pakon hokemisesta.
Hyvien raaka-aineiden kanssa haarukka riittää kaveriksi ilman suurempia kikkailuja. Tuokin kuulostaa täydelliseltä.
Tässä huomaa nyt kulttuurieron – täällä Saksassa ei kukaan syö päivällistä viideltä. Meilläkään ei niin tehdä, eikä erillistä iltapalaa ole kun päivällinen syödään myöhemmin. Paikallisethan syövät usein iltaisin vaan leipää erinäisin liikkein, eli stressiä kokkaamisestakaan ei iltaisin välttämättä ole. Itse haluaisin syödä illallakin “kunnon ruokaa”, mutta on sanottava että etenkin miehen poissaollessa en todellakaan joka päivä jaksa kokata. Yritän ottaa rennosti.
Suomessa tämä siirtyminen agraariyhteiskuntaan tapahtuu siinä hetkessä, kun lapsi menee päiväkotiin. Ei meilläkään koskaan syöty kello viisi ennen sitä, mutta päiväkodin myötä koko rytmi on siirtynyt asteen aikaisemmaksi. Jos aikoo saada lapsen ulos päiväkodista kello viiteen mennessä, kun se sulkee ovensa, on pakko olla myös aiempaa aikaisemmin töissä ja siitähän se sitten lähtee.
Koko suomalainen rytmi on minulle turhan aikainen esimerkiksi monet työkavereista syövät lounaan mieluusti jo klo 11, minun elimistöni alkaa siinä vaiheessa vasta heräillä.
Mutta tuo “kunnon ruoka” on kyllä piirtynyt syvälle suomalaiseen sielunmaisemaan. Ennen lasta ei meillä ollut joka ilta kunnon ruokaa, mutta nyt se tuntuisi käsittämättömältä, ettei sellaista olisi.
Me syödään illallinen aina sen mukaan, miten ollaan kaikki kotona harkoista, harrastuksista ja töistä. Pääasia, että syödään yhdessä – se, mitä syödään, ei ole aina nokonuukaa.
Mua on auttanut arjessa kaikkein eniten se, että käyn sunnuntaisin kaupassa ja ostan 3-4 seuraavan päivän ruoat, Valmis viikkolista toimii laiskurille parhaiten: riittää, että siirtää itsensä keittiöön ja alkaa noudattaa suunnitelmaa. 😀 Lisäksi teen tuplasatsit aina mm. erilaisista lihapullista, kastikkeista ja tortellini-/pelmeni-osastosta.
Olen yrittänyt tuota suunnitelmallisuutta, mutta kerta toisensa jälkeen suunnitelmani kyykkäävät jo alkuviikosta…Mutta ehkä sellainen löysempi suunnittelu on pakko ottaa käyttöön. Sen nimittäin tiedän, että pikkupaniikissa kaupassa ei synny kovin järkevää ruokalistaa edes samalle päivälle 🙂
Yhdessä syöminen on kyllä päivän paras hetki, olkoon, että se välillä on vielä aikamoinen show. Toivottavasti saadaan se säilymään, vaikka jossain vaiheessa alkaa taaperotanssia vaativampi harrastusrumba.
Ihana ja lohdullinen postaus omaa tulevaa ajatellen! Vaikka vielä on vuosi kotonaoloa edessä, odotan jo kauhulla sitä rumbaa, mikä syntyy töistä, päiväkodista ja kotihommista. Nytkin kahden aterian vääntäminen muksulle on ajoittain stressaavaa, mitä en olisi itsestäni uskonut. Ruoanlaittohan on kivaa, paitsi kun siitä tulee pakko. Tunnistan niin hyvin tuon entisen elämän helppouden, kun iltaruoan saattoi korvata lämpimillä leivillä, salaatilla, jugurtilla tai Woltilla. Kiitos siis tästä postauksesta; aion vähän ruuvata stressinappuloitani löysemmälle jo nyt ja tehdä myös tämän lohikeiton. 🙂
Ei siitä mihinkään pääse, pitää olla aika hardcore-kokkaaja, että saa iloa kahden aterian päivittäisestä arkiruoan vääntämisestä. Erityisen tympeäksi se muuttuu, kun se ruoka ei edes kelpaa. Mutta tämä löysempi ajatuksenasento on selkeästi kuitenkin helpottanut henkistä tilaa tämän asian ynpärillä. Ja onneksi lapsenkin kanssa voi ihan wolttailla. Meillä mm. Fafa’s on ihan säännöllinen ruoanlähde ja toimii lapsellekin.
Nautiskele siellä vauva-arjesta, vaikka arkiruoka ei niihin aina kuulu, niin tuo elämänvaihe on onneksi muuten tosi ihana ja iloa täynnä.
Tämä kirjoitus on niin totta.. Meillä on lapset sen verran isompia, että syödään säännöllisesti vasta lähempänä seitsemää, siihen mennessä yleensä kaikki on kotona ja minä olen ehtinyt tehdä ruuan, vaikka päivät voivat olla pitkiä ja työmatkaankin menee aikaa.
Ja joskus ei vaan jaksa, ja silloin on (ainakin minä olin) erityisen herkkä niille syyllistäville kirjoituksille, että “eihän se ole iso vaiva tehdä ruoka alusta asti” tai “miten joku voi turvautua puolivalmisteisiin/eineksiin, kyllä nyt jokainen sen verran jaksaa”. No joskus ei vaan jaksa, ei *rumasana* vaan jaksa. Sivusta on helppo kommentoida, ja valitettavasti kyllä siitä joskus ottaa itseensä, vaikka ei pitäisi. Olen tainnut kirjoittaa useammankin blogikirjoituksen asiasta aikanaan.
Minun arjen pelastus on pakastin, ja siellä olevat liemet, valmistetut kasvikset ja isot satsit ruokaa, jotka olen viikonlopuisin valmistanut. Näistäkin olen kirjoittanut sarjan blogiin. Ehkä oikealle kulinaristille kauhistus, mutta minusta meillä on syöty keskimäärin ihan hyvin. Tai blogin teeman mukaan ainakin keskinkertaisesti.
Minulle ei kyllä ole tullut mieleenkään, että tomaatit lautasella olisi surkuhupaisia, tai mikään muukaan yksinkertainen kasvis. Jos kausittain se on ainoa mikä menee, niin menköön, meillä lasten makumieltymykset ovat vaihdelleet kausittain ja välillä pelkät raaka-aineet menee parhaiten.
Minä mainitsin nuo surkuhupaisat tomaatit. Se on tavallaan vitsi meillä, Antti oli aina se, joka teki lapsille paremmin kaikkea tuoretta, raastoi ja pilkkoi ja sommitteli niistä naamoja lautaselle ja naamoille vielä puolukoista silmät. ja kurkkupalasta suun. Minä jaksoin (viitsin) just ja just sen tomaatin viipaloida.
Pistän paremmaksi: Puolitan kirsikkatomaatit 🙂
Tunnustan tuon ihan saman syyllistymisen. Ja sitten vielä kun iso osa eineksistä on aika kuraa. Siitäkin tuli vähän paha mieli, etten halua syöttää tällaista. Mutta onneksi vaikkapa Kokkikartano ei hullumpi hätävara. Ei meilläkään mitenkään hienosti syödä, mutta ei ole syöty ennen lastakaan. Hyvää kotiruokaa.
Minusta olisi ihanaa jaksaa tehdä salaatteja – tai osata tehdä todella hyviä salaatteja – siksi nuo surkuhupaisat tomaatit, joita lapsi ei edes syö