Jos pitää Micheliniä raamattunaan, Pariisi lienee kiistatta maailman ruokapääkaupunki. Kun olin muutaman päivän ajan suorittanut kulinarismia ja juoksuttanut matkaseuralaista mutkien kautta huonon kartan kanssa etsimässä erinäisiä kehuttuja ravintoloita, kahviloita ja viinibaareja, päätin keskittyä lähikulmien antiin ja alkaa nauttia kaupungin tunnelmasta kaikessa rauhassa.
Jos jaksaa kiivetä kaikkien turistiravintoloiden ja matkamuistomyymälöiden ohi Montmartren kukkulalle ja katsoo alhaalla avautuvaa näkymää Sacré Couerin rappusilta, joutuu toteamaan, etteivät tässä auta mukavimmatkaan kävelykengät. Kaupunki on valtava ja jatkuu silmän kantamattomiin. Tunnustin saman tosiasian kuin kaupungin aiemmatkin valloittajat: Pariisia ei voi valloittaa – yrittää voi, mutta lopullisesti se ei antaudu. Ennemmin tai myöhemmin Pariisi voittaa sen taistelun. Keikkuu vaan ei uppoa todetaan kaupungin tunnuslauseessakin.
Totesin tappioni, kun olin juoksuttanut laitakokkia monta päivää sen parhaan ravintolan, herkkukaupan tai croissantin perässä. Oikeasti erinomaisia ravintoloita, herkkukauppoja ja croissantteja on lähes joka kulmalla, ei ole mitään tarvetta lähteä merta edemmäs kalaan. Istuin alas, otin pari lasia viiniä ja muistin taas, miksi ihastuin edellisellä matkalla Pariisiin.
Avasin silmäni, löysin mahtavia yllätyksiä kulman takaa – ne olivat lähempänä kuin osasin edes odottaa. Seurasimme paikallisen juutalaisyhteisön iloista sunnuntain viettoa (Rue des Rosiers) keskellä falafelkojuja, kosherpizzerioita ja juutalaisia herkkuja myyviä kahviloita. Yhtenä iltana ujuttaidumme mukaan grillijuhliin kirkon portaille. Bändi soitti chansoneita, nuotio paloi ja ihmiset tanssivat sen ympärillä.
Maassa, jossa ruoanlaitto on Julia Childin mukaan taidemuoto ja kansallisurheilua, makuelämyksiä löytyy etsimättäkin. Yhden reissun parhaista aterioista söimme täpötäydessä kulmabistrossa, jota ei varmasti mainita yhdessäkään matkaoppaassa, sillä samanlaisia löytyy lukuisia kaikkialta Pariisista. Täydellisen kypsyistä ankkaa ja karitsaa, pistoulla silattuja vihreitä papuja ja päälle tuhti tarte tatin. Iloinen puheensorina ja lasien kilinä, runsain joukoin ranskalaisperheitä sunnuntailounaalla. Oli helppo ymmärtää, miksi UNESCO on sisällyttänyt ranskalaisen keittiön aineettomiin kulttuuriperintöihin. Valinnan taustalla on juuri aterioihin kiinteästi kuuluva sosiaalisuus.
Juhannusyönä kaupungissa vietettiin vuosittaista Fête de la Musique -tapahtumaa. Hilpeä juhlatunnelma oli vallannut kaupungin ja musiikki soi joka kulmalla. Tunnelma tarttui, vietimme mukavan illan musiikkia kuunnellen ja hyvistä viineistä nauttien viinibaareissa, jotka olivat levittäytyneet kaduille. Yhdessä leppoisimmista terassilla pöytien ja tuolien virkaa toimittivat väärinpäin käännetyt puulaatikot, joiden päällä istuen ihmiset maistelivat paikan oivallista shampanjaa. Parasta Pariisissa onkin elämä. Se ei lopu koskaan. Sama mihin suuntaat, joka puolella tapahtuu, eikä koskaan voi aavistaa, mitä parin korttelin päästä paljastuu. Kahdentoista miljoonan ihmisen metropoliin mahtuu monta tarinaa.
Kehutussa ranskalaisessa ruokakulttuurissa on kaksi mysteeriä. Ensimmäinen niistä on todella näkyvä katukuvassa. Hyviä raaka-aineita arvostava kansa, joka suhtautuu ruokaan suurella hartaudella, kuluttaa samaan aikaan vuosittain Bloomberg Business Weekin mukaan viisi miljardia euroa McDonald’s-ravintoloissa. Kaiken järjen vastaisesti Ranska on ketjulle kaikista kannattavin markkina Amerikan ulkopuolella ja maassa on kaikkiaan yli 1200 Mc Donald’s-ravintolaa. Suosittu on myös Subway, jolla on maassa lähes viisisataa ravintolaa, eikä Pariisin kaduilla pysty kävelemään törmäämättä Starbucksiin. Kauas on tultu päivistä, jolloin paikallisten maanviljelijöiden keulakuvasta tuli lähes kansallissankari, kun hän hajotti kotikaupunkiinsa avatun McDonald’s-ravintolan ja sai paikalle ranskalaisen mielenosoituskulttuurin hengessä 40 000 nuorta tukijoukoikseen.
Toinen mysteereistä on ihmetyttänyt amerikkalaisia siinä määrin, että tieteellisissä tutkimuksissakin on pureuduttu ranskalaiseksi paradoksiksi kutsuttuun ilmiöön. Paradoksina pidetään sitä, että runsaasti tyydyttyneitä rasvoja ravinnossaan nauttivat ranskalaiset eivät samaan aikaan kärsi korkeasta kolesterolista ja sydän- ja verisuonitaudeista. Vielä oudommaksi tilastot menevät, kun yhdistää samaan analyysiin ranskalaisten naisten Euroopan korkeimman eliniänodotteen, suhteellisen ahkerasti käryävän tupakan ja Euroopan hoikimmat ihmiset. Juustojen ja viinien kotimaassa alle 10 % kansasta kärsii ylipainosta.
Ehkä kiitos kuuluu pariisilaisten – ja muidenkin ranskalaisten – kellon tarkalle ruokarytmille. Lounas syödään lounasaikaan ja sitten ravintola kiinni. Tervetuloa päivälliselle, kun on sen aika. Toki monet ravintolat ovat auki myös koko päivän, mutta pääsimme muutaman kerran todistamaan, miten bistrot olivat täyteen ahdettuja lounasajan koittaessa ja puolta tuntia myöhemmin paikka ammotti tyhjyyttään – jäljellä vain me viinikarahviamme viimeistelevät turistit. Se olikin lähes ainoa ajankohta, kun pariisilaisessa ravintolassa on väljää. Kaupungin kovat vuokrat pakottavat ravintolat hyödyntämään jokaisen neliösentin. Kiinnostavia ravintoloita löytyi mitä pikkuruisimmista koloista. Pöydät ovat vierivieressä. Lähikontaktia viereiseen pöytään ei voi välttää, kun väliä on kymmenisen senttiä.
Ranskalaiset ottavat tunnetusti ruoan aika vakavasti – tai ainakin tosissaan. Kaupungissa, jossa on varmasti jokaisella kulmalla leipomo, listataan vuosittain mm. parhaat croissantit, patongit ja financierit. Tuomariston työn on toden totta käytävä jo työstä. Totuuden nimissä on nimittäin todettava, että keskivertosuomalaiselle makuaistille kolmanneksi paras (lompakon tyhjentävä, ylihinnoiteltu Bread & Roses) tai kahdeksanneksi paras (Blé Sucre) croissant olivat molemmat jokseenkin taivaallisia. Tosin näistä kahdesta valitsen milloin tahansa Blé Sucren. Parhaan saa Ranskan toiseksi suurimman lehden, Le Figaron, listauksen perusteella tällä hetkellä luksusleipomo Pierre Hermestä.
Stereotypia tylyydessään huippuunviritetystä pariisilaisesta palvelusta sai kyytiä viikon matkalla. Helena Petäistö totesi kanadalaiskollegansa nimenneen Pariisin kaupungiksi, jossa on maailman pienin hymykiintiö, mutta ystävälliset, avuliaat ja poikkeuksetta englantia puhuvat tarjoilijat ja myyjät pyyhkivät ennakkokäsityksillä pöytää. Edes 80 miljoonaa vuosittaista turistia ei ole hyydyttänyt hymyjä. Ilman kiukkuista ja yrmeää naapuriamme, joka läksytti meidät ennenkuin ehdimme ovesta ensimmäisen kerran sisälle, olisi jotain autenttisesta pariisilaiskokemuksesta jäänyt puuttumaan.
Listaan teille muutamia suosikkiosoitteitani kaupungissa vielä toisessa postauksessa – jos vaikka satutte sopivasti kulmille matkallanne. Hyvän ruoan takia ei tarvitse Pariisissa kovin kauas suunnata. Aikamoisia aarteita löytyy varmasti ihan siitä majapaikan tuntumasta.
