Parmesan-ruohosipuliskonssit
Tiesittekö, että tällä viikolla vietetään jokavuotista nuukuusviikkoa? Siinä missä piheys on hiukan vastenmielistä ja itsekeskeistä, nuukuudessa on jotain kummallisen viehättävää. Se on mummoni ja äitini sukupolven katuviisautta. Sitä, että syödään se mitä ostetaan ja ostetaan vain se mitä tarvitaan.
Seitsemänkymmentäluvulta alkanut laajempi elintason nousu on ilmeisesti saavuttanut sen pisteen, että olemme kyllästäneet itsemme tavaralla. Muutaman vuoden takainen vuoden nuori taiteilija Anna Tuori totesi juuri haastattelussa: “Tykkään shopata, vaikka se ei enää olekaan muodikasta”. Käänne siihen, että tavarasta kieltäytymisestä on tullut ostamisen sijaan trendikästä, on ollut nopea. Niin nopea, että en usko, että se todellisuudessa näkyy kovinkaan monessa kodissa. Määrän sijaan halutaan vain parasta, mutta siinä sivussa nurkat täyttyvät myös määrästä. 70-luvun peruskoti ei olisi antanut aihetta dokumenttiin, jossa luovutaan kaikesta tavarasta ja haetaan yksi päivässä takaisin tarpeellisuusjärjestyksessä.
Kun katson ympärilleni kodissamme, joudun toteamaan, että hiukan enemmän mielenhallintaa olisi voinut harrastaa jo kaupassa, vaikka en oman elämäni leostraniukseksi pyrikään. Yritän vakuuttaa itselleni, että olen valikoiva kuluttaja ja pyrin ostamaan tarpeeseen, koska turha tavara ahdistaa minua ja tukkii pienen asuntomme. Rehellisyyden nimissä on pakko todeta, että tarve on kovin venyvä käsite. Meille ei tarvita yhtään kippoa, kuppia tai pöytäliinaa (toivottavasti mieheni ei lue tätä), mutta kummasti niitä tarttuu matkaan tasaisin väliajoin – hyvä muotoiluhan on investointi. Tarve vai halu, siinäpä pulma. Aika harvoin sitä katuu tekemättä jäänyttä ostosta – joskus kyllä.
Samalla, kun olen miettinyt kuluttamistani, olen yrittänyt venyttää nuukuuden hyvettä myös ruokaan. Se ei suinkaan ole tarkoittanut, ettenkö edelleen ilolla kantaisi ahkerasti rahaa hyviin ravintoloihin ja satsaisi laadukkaisiin raaka-aineisiin. Enemmänkin olen pyrkinyt siihen, että syömme, mitä ostamme ja ostamme vain sen verran kuin tarvitsemme. Jääkaappi kokataan mahdollisimman tyhjäksi ennen seuraavaa kunnon kauppakeikkaa. Jos tänään menee puolikas fenkoli pastaan, huomenna loppu syödään kalan lisukkeena. Suunnitelmallisuus, kaikkien raaka-aineiden hyödyntäminen ja sesonkien suosiminen ovat alentaneet myös kauppalaskua ilman, että sillä olisi ollut vaikutusta ruoan makuun tai laatuun. Tunnustan tosin, ettei meillä sitä mitenkään sentilleen seurata, mutta näppituntumalla lasku on aiempaa pienempi.
Tämä viikko meillä siis nuukaillaan ja kokataan kohtuullisen pullistelevaa jääkaappia tyhjäksi. Nämä skonssit ovat lämmittelyä nuukailulle. Hävikistä herkuksi -hengessä ne ovat syntyneet piimäparta-kummipoikani jättämästä vajaasta piimäpurkista, parmesanjuustonkannikasta ja ruohosipulin jämistä. Olen muutamaan kertaan hakenut oikeaa juuston määrää ja leivoin samat skonssit useampaan kertaan samaisesta piimäpurkista välillä parmesanista välillä pecorinosta. Nyt resepti on siinä pisteessä, että sen voi julkaista muidenkin iloksi. Skonsseja parempaa viikonloppuaamujen suolaista palaa parempaa ei olekaan. Ne syntyvät alusta loppuun puolessa tunnissa.
Kannattaa huomioida, että annos on pieni. Skonssit ovat parhaimmillaan samana päivänä, joten niitä ei ylenmääräisesti kannata leipoa – paitsi tietenkin, jos seinäntakana asuu mukavia naapureita. Kannattaa vilkaista myös Leibomo Limbun oiva skonssiohje.
Parmesan-ruohosipuliskonssit
(tulostettava versio reseptistä)
noin 4 kpl
2 1/2 dl vehnäjauhoja
3/4 dl parmesania tai pecorinoa raastettuna
1/2 tl ruokasoodaa
1 1/2 tl leivinjauhetta
2 rkl silputtua ruohosipulia
80 g voita
1 dl piimää
1. Sekoita kaikki kuivat aineet ja ruohosipuli.
2. Nypi joukkoon voi.
3. Sekoita nopeasti joukkoon piimä. Älä vaivaa, skonssien leivonnassa on olennaista, että ei synny sitkoa, jotta saat ilmavia ja pehmeitä skonsseja.
4. Taputtele taikina pöydälle paksuksi levyksi ja leikkaa pyöreällä muotilla skonsseja (tai nosta sopivina kasoina pellille).
5. Voitele voisulalla ja paista 225 asteessa noin 10 minuuttia. Jätä melko vaaleiksi, silloin ne ovat mehevimmillään.
