Vietin tuossa taannoin päivän ranskiksena ihan Helsingissä. Satuin samana päivään syömään sekä Munkkiniemen pieneen ranskalaisten omistajien La Cantine -bistroon että illalla mahtavien daamien kanssa Murun omistajien uuteen, ranskalaishenkiseen Pastikseen. Bistroilmiö rantautuu koko ajan tukevammin ja tukevammin Helsinkiin. Toivottavasti lisää on tulossa. Välillä on mukava nauttia fine dining -osaston taiturimaisista annoksista, mutta olen kyllä enemmän kallellaan mutkattomiin, rentoihin ravintoloihin, joissa ollaan laadukkaista raaka-aineista huolellisesti valmistettujen perusmakujen äärellä.
Ranskalaistunnelmia Munkassa
Laajalahdentiellä toimiva La Cantine on paikalla ennen toimineen kahvila-leipomo Framboisin omistajien bistro. He uudistivat konseptin nelisen kuukautta sitten, ruokaa saa nyt myös iltaisin ja leipomovalikoima on supistunut. Tuoretta leipää paikasta voi ostaa edelleen.
Interiööriltään kahvilamainen ravintola on meille lauantain lounaspaikka. Maukkaat, edulliset ja runsaat salaatit tekevät paikasta käymisen arvoisen, erityisesti vuohenjuustosalaatti on erinomainen. Iltaisin ruokalista on hiukan lounasaikaa laajempi, mutta olemme käyneet paikassa vain lounaalla.
Munkkalaisia hemmotellaan mukavilla kahviloilla, ravintoloilla (mm. Solna) ja nyt myös uudella Kanniston leipomon myymälällä. Lisää tällaisia palveluita myös muualle ydinkeskustan ulkopuolelle, kiitos. Luulisi, että esimerkiksi Lauttasaaressa olisi ostovoimaa nykyistä laadukkaammallekin palveluvalikoimalle.
Ronskimpi maalaisserkku
Pastis on Murun astetta ronskimpi, ranskalaishenkistä maalaisruokaa tarjoileva pikkuveli (tai maalaisserkku). Vaikka Murussakaan ei turhia fiinistellä, on Pastis silti vielä askel kohti konstailemattomuutta. Konsepti on pidetty hienosti koossa: Ruoka, sisustus, palvelu ja jopa paperiset ruokalistat, joiden taustapuolelle kannattaa kurkata, henkivät mutkattomuutta.
Ruoka on sellaista, jota periaatteessa pystyisi valmistamaan kotonakin, mutta yksinkertaiset annokset on tehty niin taiten, että ainakaan meidän keittiössämme ei synny niin maukkaita liemiä ja kastikkeita tai yhtä täydellisen rapeaa kanan nahkaa, kun Pastiksen osaajat saavat Timo ‘Lintsi’ Linnamäen johdolla aikaan.
Olen päässyt fiilistelemään Pastikseen vasta kerran, mutta käynti ei tule jäämään viimeiseksi. Jo pelkästään aterian aloittaneen viiriäisenkoivilla ryyditetyn maalaissalaatin takia menen toisen, kolmannen ja neljännen kerran – ainakin. Pidin kovin myös jälkiruoaksi syömästäni, paikan tyyliin ilman krumeluureja tarjotusta raparperipiirakasta ja inkiväärijäätelöstä. Isosta, mehukkaasta kevätkananpojasta olisi riittänyt syötävää kahden sijasta kolmelle.
Pastis on omassa tuttavapiirissäni saanut monenlaista palautetta: Osa on tykännyt kovasti, osan mielestä ravintolaan kuuluva wau-elämys jää puuttumaan. Minä taas nimenomaan pidin paikan konstailemattomuudesta ja mutkattomuudesta. Murun jäljiltä odotukset tekijöiden osaamisen suhteen ovat korkealla. Meille osui onnistunut ilta myös ruoan suhteen, ainoastaan ranskalaiset eivät olleet ihan täydellisiä. Seuruemme Pastis-konkari totesi saaneensa edellisellä kerralla parempia.
Paikka on ansaitusti suosittu, mutta noin kuukauden päähän pöydän saa viikonloppuillalle ja alkuviikon arki-illat onnistuvat varausjärjestelmän perusteella suhteellisen nopeallakin aikataululla. Ravintolassa on myös ilmeisesti ensimmäisenä helsinkiläisenä ravintolana varattu aina osa asiakaspaikoista ilman pöytävarausta saapuville. Matalan kynnyksen ravintolalle hieno käytäntö: Ravintolassa syöminen ei saisi edellyttää lähtöpäätöksen tekemistä kuukautta aikaisemmin. Kiitän myös hintatasoa: Kolme ruokalajia, kuohuva alkuun ja suositusviinit maksoivat yhdeltä alle 80 euroa. Laatuun nähden hinta on todella kohdillaan.
