Monta uutta oppia ja luottoreseptiä rikkaampana, naama hangonkeksinä illan päätteeksi. Voiko ruokaharrastaja toivoa enempää kuin iltaa Murun keittiössä Henri Alenin yksityisopissa?
Pääsin yhtenä kolmesta Cocovin reseptikilpailun voittajasta Muruun Henri Alenin oppiin. Lakeuksien Nannan ja Pumpkin Jamin Marin kanssa astuimme kuulema Murun lieden ääreen ensimmäisinä siviileinä – tai ainakin melkein. Sen yhden MasterChef-kilpailijan muistan kyllä olleen kateenkorvaopissa jokunen kierros sitten. Mutta sovimme, että sitä kertaa ei lasketa, se oli televisiota.
Kokkasimme yhdessä kolmen ruokalajin illallisen, jonka nautimme Samuil Angelovin valitsemien viinien kera. Ravintola oli kiinni, ravintolasalin kulmaan katettu pöytä vain meille, illallinen kynttilänvalossa muuten tyhjässä ravintolassa aikamoinen elämys.
Alkuruoaksi kulhollinen jättikatkarapuja, fenkolisalaattia ja mango-granaattiomenasalsaa. Tujaus pastista pannulle ja elämäni ensimmäinen liekitys. Olin ihan liekeissä – onneksi ravintola tai kulmakarvani eivät olleet. Parhaat koskaan maistamani jättikatkaravut oli tuotu Kaledoniasta, Australian lähellä sijaitsevasta Ranskan siirtokunnasta. Aion jäljittää sen ranskalaisen herrasmiehen, joka tuo näitä aarteita Suomeen. Olkoonkin, että ne olivat kalliita, mutta jos nyt erikoistilanteisiin.
Pääruuasta vastasi Nanna. Lopputuloksena täydellisen kypsä vuohenjuustolla täytetty fasaaninrinta latva-artisokka-neulapapu-juuripersiljapedillä. Pohjanmaan voimanainen kävi pyyhkimässä pöytää keskivertokokeilla, fasaaninrinnasta tulee nimittäin oppimamme perusteella helposti sitkeä, jos sitä ei kypsennetä oikein eli riittävän pitkään. Ensin fasaaniin paistettiin kaunis ruskea pinta ja sen jälkeen vielä loppukypsennys uunissa. Nannan blogissa kuvataan oikeaoppinen paistaminen valeluineen. Ihastuin fasaaniin toden teolla, vaikka kasvatetussa lajissa ei riistanmakua enää juuri olekaan. Nyt ymmärrän Sunnuntaikirjeitä Suomesta -kirjan ranskalaisisää, joka pisti Malmin fasaanin niskat nurin tilaisuuden tullen.
Jälkiruoka oli valmistettu etukäteen, se oli jonkinsortin pannacotta ja rinnalla taivaallista sorbettia. Masennuin, kun kuulin, ettei sitä ole mahdollista perusjäätelökoneella saada aikaan. Kone ei jäähdytä sitä riittävän nopeasti. Yksi hyvä syy lisää kytätä sitä pöytää sieltä Murusta jatkossakin säännöllisesti. Seuraavan kerran toivon saavani pöydän viimeistään kesäkuussa Murun hyväntekeväisyystapahtuman aikaan. Ravintola on silloin auki 24 h – aamupala tai yöpala Murun tapaan kiinnostaisi minua.
Ehkä toivotonta varaustilannetta helpottaa murulaisten uusi ravintola Pastis, jonka remontti on juuri käynnistynyt. Siitä on tulossa se, mikä Murusta piti tulla: Matalan kynnyksen mutkaton ravintola, johon on helppo poiketa. Murun mahdoton suosio on nostanut sen kynnystä. Samalla se on Henkan mukaan vaikuttanut jossain määrin myös ruokaan. Edelleen ollaan kaukana fine diningistä, mutta jos asiakas on odottanut pöytää kolme kuukautta, perusruoka on pettymys. Pastiksessa on tarkoitus palata ranskalaiseen old school -meininkiin. Minä tervehdin sitä ainakin ilolla. Rentoja, erinomaista ruokaa tarjoavia kortteliravintoloita, joihin pääsee myös ilman pöytävarausta, ei ole Helsingissä liikaa.
Illan ateriakokonaisuus oli rakennettu siten, että jokaisessa ruokalajissa oli jokin oppi. Osaan nyt mm. liekittää, siivota latva-artisokan oikeaoppisesti, tunnistaa kypsän granaattiomenan ja kypsentää fasaanin pehmeäksi. Tutustuin myös muutamiin itselleni uusiin raaka-aineisiin kuten juuripersiljaan. Superruoista vaikutuksen teki psylliumkuitu, jossa fasaani leivitettiin. Fasaani sai siitä ympärilleen mahtavan rapean kuoren, joka ei ime rasvaa samalla tavoin kuin esimerkiksi jauhoista tai korppujauhoista tehty leivitys. Plussaa myös siitä, että se sopii keliaakikoille – ja kalorikammoisille.
Kokkailen illan reseptit myös kotona. Jaan ne ja oppimani teille, kun olen saanut makumaailman aikaan ilman ammattilaisapua. En vielä lupaa liekitysohjeita kotioloihin. Mutta ensimmäinen postaus on jo viikonlopuksi valmiina. Luvassa sovellettua fenkolisalaattia.
Ihana ilta, jonka päätteeksi kävelimme Nannan kanssa naama hangonkeksinä rautatieasemalle. Me olimme ne kaksi typerästi hymyilevää rouvaa tavallisena maanantai-iltana, jotka pystyivät lähinnä hokemaan: “Niin mahtavaa, ihan käsittämättömän hienoa, ihana tyyppi”. Sen syvällisempään analyysiin ei siinä liikutuksen tilassa pystynyt. Kiitos illan lämpimälle isännälle – tämä oli paras ruokaan liittyvä elämykseni ikinä.
Ruokaelämyksiä ja makukokemuksia myös Facebookissa. Liity joukkoon!
