Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Kategorian arkisto: Leivonta

Tyhjää täynnä – pitaleivät

pitaleivät-suolaajahunajaa

On lähes meditatiivista tuijottaa uuniin ja katsoa, kun pitaleivät alkavat paisua ilmaa täynnä oleviksi pallukoiksi. Se tapahtuu ihan silmissä. Homman juju on se, että taikina kaulitaan aivan ohueksi, eikä siihen pistellä reikiä. Taikinan sisään kertyvä ilma nostaa leivän yläosan irti pohjasta ja pitaleipään syntyy tasku, johon täytteet on helppo laittaa.

Muutamasta koe-erästä olen todennut, että taikina kannattaa kaulia lähes lettumaisen ohueksi, jotta se jaksaa varmasti nousta. Ei tietenkään tarvitse tavoitella mitään pitsireunaletun paksuutta, mutta sellaisen huonon letunpaistajan paksu ohukainen on oikein hyvä vertailukohta. Kannattaa olla tarkkana paistoajan suhteen: Kuoret ovat niin ohuita, että ne kypsyvät muutamassa minuutissa. Jos pita menee yli, siitä tulee helposti kuivaa. Ohjeissa leipiä kehotetaan paistamaan jopa kymmenen minuuttia, itse olen todennut, että omassa uunissani paras lopputulema syntyy jo noin viidessä minuutissa.

Täyttämisessä on tietenkin vain mielikuvitus rajana, mutta suosittelen kokeilemaan ainakin falafeleja ja tabboulehta.

Pitaleivät

8 kappaletta

2 1/2 dl vettä
1/2-1 tl suolaa
25 g hiivaa
2 rkl oliiviöljyä
noin 5 dl durumvehnäjauhoja (tai vehnäjauhoja)

1. Sekoita veteen hiiva, suola ja öljy.

2. Alusta joukkoon vähitellen tarvittava määrä jauhoja.

3. Anna kohota puolisen tuntia tai kunnes taikina on kaksinkertainen.

4. Jaa taikina 8 osaan ja kauli ohuiksi leipäsiksi. Taikina kannattaa kaulia lähes lettumaisen ohueksi, jotta valmiiseen leipään muodostuu uunissa tasku.

5. Anna kohota liinan alla noin puolisen tuntia.

6. Kuumenna uuni 250-275 asteeseen. Anna pellin kuumentua uunissa sen lämmitessä.

7. Nosta pitaleivät kuumalle pellille ilman leivinpaperia (leivinpaperi ei kestä yli 250 asteen lämpötilaa) ja paista kunnes ne ovat nousseet pallukoiksi ja ovat kypsiä, noin viitisen minuuttia riittää.

8. Jos et tarjoa leipiä heti, säilytä ne muovipussissa.

 facebookissa-lätkä

Kuukauden lempiraaka-aine: Raparperi

Raparperi-rahkapiirakka
Kesäfiilis alkaa virallisesti anopin puhelinsoitosta: Täällä olisi raparpereita, tuletteko hakemaan? Mieluisampaa raaka-ainetta en olisi voinut keksiä kuukauden raaka-aineeksi.

raparperi-suolaajahunajaa

Suvi Rüster on taas loihtinut tänään ilmestyvään Divaaniin kolmen ruokalajin aterian yhdestä raaka-aineesta. Sesonkiin sopivasti se on ihana raparperi. Täydennän sarjan yhdellä lisäreseptillä enemmän kuin mielellään. Raparperi on nimittäin yksi sesongin suosikkejani. Sopivasti kirpeä herkku, joka taipuu moneen. Meidän keittiössämme erityisesti moneen makeaan.

Usein unohtuu, että tämä muutama vuosisata sitten lääkekasvina kasvatettu kasvi on vihannes. Raparperia on alunperin pidetty myrkyllisenä ja syömäkelvottomana. Totta toinen puoli, raparperin lehdet ovat myrkyllisiä, syömäkelpoisia ovat vain varret.

Jotain raparperihulluudestani kertoo se, että minulla on leikekirjoissani varmaan sadan erilaisen raparperipiirakan, -tortun, -paistoksen ja -hillon ohje. Niiden tekemiseen ei riitä ihmisikä. Varsinkaan kun joka vuosi on pyöräytettävä mansikka-raparperibritaa ja ikisuosikkiani, pähkinäistä raparperikakkua. Puolet nautinnosta on kuitenkin niiden huolella varastoitujen reseptien selailu. Viimeistään huhtikuussa voi alkaa selailla raparperiherkkuja ja fiilistellä, mitä siitä tekisi, ja odottaa kasvukauden alkua – ja sitten ensimmäisten varsien puskiessa esille kaiken pohtimisen jälkeen päätyä tekemään jokavuotinen britakakku. Ihminen elää perinteistä, pidän siis kiinni britastani.

raparperi-rahkapiirakka-suolaajahunajaa

Raparperissa on jotain kovin nostalgista: Siitä tulee mieleen mummolan kasvihuoneen seinustalla kasvaneet valtavat raparperipuskat, jotka tuntuivat ulottuvan lapsena lähes nenänpäähän. Siksi halusin tehdä reseptin, joka maistuu lapsuuden kesiltä. Päädyin tekemään perinteisen rahkapiirakan, johon laitoin reilusti raparperia. Pienen koukun piirakka saa inkivääristä. Se on vienosti taka-alalla, mutta komppaa raparperia mukavasti. Makupari minun makuuni.

Juuri helpommaksi leipominen ei voi mennä. Ei vaahdottamista, ainoastaan sekoittamista ja vähän pilkkomista ja sen jälkeen uuniin. Luvassa onnistumisen iloa.

piirakkaresepti-suolaajahunajaa

Raparperi-rahkapiirakka

yksinkertainen annos noin 20*30 piirakkavuokaan, kaksinkertainen uunipellille

2 dl sokeria
4 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
1 tl ruokasoodaa
1 tl vaniljasokeria
125 g voita
1 pieni kananmuna
1 dl piimää

Täyte

2 pienehköä vartta raparperia
2 rkl sokeria
1 tl kuivattua inkivääriä
1 prk rahkaa
1 dl sokeria
1 tl vaniljasokeria (tai 1/4 vaniljatangon siemenet)

1. Laita uuni kuumenemaan 200 asteeseen.

2. Kuori raparperit ja pilko ne pienehköiksi lohkoiksi. Sekoita keskenään kattilassa raparperit, sokeri ja inkivääri ja keittele niitä muutama minuutti miedolla lämmöllä, kunnes raparperit pehmenevät hiukan. Niiden ei tarvitse olla kypsiä, vain hiukan pehmeitä ja maustuneita. Uuni kyllä kypsentää ne loppuun. Anna jäähtyä sen aikaa, kun valmistat piirakan muuten.

3. Sulata voi. Sekoita keskenään kaikki pohjataikinan kuivat aineet. Lisää joukkoon voi. Ota vajaa puolet taikinasta erikseen tässä vaiheessa ja sekoita reiluun puolikkaaseen kananmuna ja piimä.

4. Valmista rahkatäyte: Sekoita rahka, sokeri ja vaniljatangon siemenet.

5. Levitä taikina leivinpaperilla vuorattuun vuokaan tai uunipellille (kaksinkertainen annos). Levitä seuraavaksi raparperit, valele päälle myös mahdollisesti kattilassa oleva sokeri-inkivääriliemi. Levitä raparpereiden päälle rahkatäyte ja sirottele lopuksi pinnalle taikinamuru, jonka otit erikseen ennen piimän ja kananmunan lisäämistä.

6. Paista 200 asteessa noin 20-25 minuuttia tai kunnes piirakka on kypsä ja pinta kullanruskea.

facebookissa-lätkä

Nuukailua – skonssit

Parmesan-ruohosipuliskonssit
Tiesittekö, että tällä viikolla vietetään jokavuotista nuukuusviikkoa? Siinä missä piheys on hiukan vastenmielistä ja itsekeskeistä, nuukuudessa on jotain kummallisen viehättävää. Se on mummoni ja äitini sukupolven katuviisautta. Sitä, että syödään se mitä ostetaan ja ostetaan vain se mitä tarvitaan. 

skonssit-suolaajahunajaa

Seitsemänkymmentäluvulta alkanut laajempi elintason nousu on ilmeisesti saavuttanut sen pisteen, että olemme kyllästäneet itsemme tavaralla. Muutaman vuoden takainen vuoden nuori taiteilija Anna Tuori totesi juuri haastattelussa: “Tykkään shopata, vaikka se ei enää olekaan muodikasta”. Käänne siihen, että tavarasta kieltäytymisestä on tullut ostamisen sijaan trendikästä, on ollut nopea. Niin nopea, että en usko, että se todellisuudessa näkyy kovinkaan monessa kodissa. Määrän sijaan halutaan vain parasta, mutta siinä sivussa nurkat täyttyvät myös määrästä. 70-luvun peruskoti ei olisi antanut aihetta dokumenttiin, jossa luovutaan kaikesta tavarasta ja haetaan yksi päivässä takaisin tarpeellisuusjärjestyksessä.

Kun katson ympärilleni kodissamme, joudun toteamaan, että hiukan enemmän mielenhallintaa olisi voinut harrastaa jo kaupassa, vaikka en oman elämäni leostraniukseksi pyrikään. Yritän vakuuttaa itselleni, että olen valikoiva kuluttaja ja pyrin ostamaan tarpeeseen, koska turha tavara ahdistaa minua ja tukkii pienen asuntomme. Rehellisyyden nimissä on pakko todeta, että tarve on kovin venyvä käsite. Meille ei tarvita yhtään kippoa, kuppia tai pöytäliinaa (toivottavasti mieheni ei lue tätä), mutta kummasti niitä tarttuu matkaan tasaisin väliajoin – hyvä muotoiluhan on investointi. Tarve vai halu, siinäpä pulma. Aika harvoin sitä katuu tekemättä jäänyttä ostosta – joskus kyllä.

Samalla, kun olen miettinyt kuluttamistani, olen yrittänyt venyttää nuukuuden hyvettä myös ruokaan. Se ei suinkaan ole tarkoittanut, ettenkö edelleen ilolla kantaisi ahkerasti rahaa hyviin ravintoloihin ja satsaisi laadukkaisiin raaka-aineisiin. Enemmänkin olen pyrkinyt siihen, että syömme, mitä ostamme ja ostamme vain sen verran kuin tarvitsemme. Jääkaappi kokataan mahdollisimman tyhjäksi ennen seuraavaa kunnon kauppakeikkaa. Jos tänään menee puolikas fenkoli pastaan, huomenna loppu syödään kalan lisukkeena. Suunnitelmallisuus, kaikkien raaka-aineiden hyödyntäminen ja sesonkien suosiminen ovat alentaneet myös kauppalaskua ilman, että sillä olisi ollut vaikutusta ruoan makuun tai laatuun. Tunnustan tosin, ettei meillä sitä mitenkään sentilleen seurata, mutta näppituntumalla lasku on aiempaa pienempi.

Tämä viikko meillä siis nuukaillaan ja kokataan kohtuullisen pullistelevaa jääkaappia tyhjäksi. Nämä skonssit ovat lämmittelyä nuukailulle. Hävikistä herkuksi -hengessä ne ovat syntyneet piimäparta-kummipoikani jättämästä vajaasta piimäpurkista, parmesanjuustonkannikasta ja ruohosipulin jämistä. Olen muutamaan kertaan hakenut oikeaa juuston määrää ja leivoin samat skonssit  useampaan kertaan samaisesta piimäpurkista välillä parmesanista välillä pecorinosta. Nyt resepti on siinä pisteessä, että sen voi julkaista muidenkin iloksi. Skonsseja parempaa viikonloppuaamujen suolaista palaa parempaa ei olekaan. Ne syntyvät alusta loppuun puolessa tunnissa.

Kannattaa huomioida, että annos on pieni. Skonssit ovat parhaimmillaan samana päivänä, joten niitä ei ylenmääräisesti kannata leipoa – paitsi tietenkin, jos seinäntakana asuu mukavia naapureita. Kannattaa vilkaista myös Leibomo Limbun oiva skonssiohje.

Parmesan-ruohosipuliskonssit

(tulostettava versio reseptistä)
noin 4 kpl

2 1/2 dl vehnäjauhoja
3/4 dl parmesania tai pecorinoa raastettuna
1/2 tl ruokasoodaa
1 1/2 tl leivinjauhetta
2 rkl silputtua ruohosipulia
80 g voita
1 dl piimää

1. Sekoita kaikki kuivat aineet ja ruohosipuli.

2. Nypi joukkoon voi.

3. Sekoita nopeasti joukkoon piimä. Älä vaivaa, skonssien leivonnassa on olennaista, että ei synny sitkoa, jotta saat ilmavia ja pehmeitä skonsseja.

4. Taputtele taikina pöydälle paksuksi levyksi ja leikkaa pyöreällä muotilla skonsseja (tai nosta sopivina kasoina pellille).

5. Voitele voisulalla ja paista 225 asteessa noin 10 minuuttia. Jätä melko vaaleiksi, silloin ne ovat mehevimmillään.

facebookissa-lätkä