Ihan tavallinen perjantai. Kiiltokuvaa, inhorealismia vai jotain siltä väliltä?
Liemessä-Jenni haastoi jo hetki sitten bloggaajat kertomaan ihan oikeasta arjestaan. Blogissani ei tunnusteta mitään ruokauskontoa, eikä harrasteta ruokafasismia, mutta jäin Jennin haasteen syyn pohjalta miettimään, milloin syömisestä on tullut suorittamista ja ruoka on alkanut määrittää identiteettiä?
TNS Gallupin tutkimuksen mukaan kolmannes suomalaisista arvioi olevansa ruokahifistelijöitä. Verkko on täynnä erilaisia tiukkoja ruokavalioita, jossa elämä pelastetaan syömällä oikein ja joiden noudattaminen vaatii jatkuvaa säätämistä ja vaivannäköä. Olemme alkaneet elää syödäksemme – ja ennenkaikkea syödäksemme oikein. Mitä se oikein sitten itse kenellekin on. Raw, paleo, hyvä karppaus, lähiruoka. Mitä vaan, mutta sitä tehdään täysillä. Onko syömisestä tullut ainoa asia, jota voimme täysin itse hallita? Kannattaa lukea vaikkapa Pastanjauhajien terävänäköinen kirjoitus lähiruokahypestä.
Bloggaajat ovat myös keskustelleet, onko blogeista hävinnyt aitous ja piilotetaanko todellinen arki stailatun kiiltokuvaelämän alle. Kun katsoo lukuisten muiden bloggaajien tavallisia arkipäiviä, kyllä niistä edelleen välittyy kiinnostus ruokaan. Vaikeaa kuvitella, että mikään muu kuin aito innostus asiaan saisi näkemään vaivaa blogin eteen. Tässä oma perjantaini: Inhorealismia vai kiiltokuvaelämää – vai ehkä kenties ihan mukavaa tavallista arkea?
Perjantai 9.11.2012
Aamulla alkaa mennä heti pieleen tämä tavallisen perjantain kuvaaminen. Kokeilunhaluisena ruokabloggaajana syön nimittäin noin 70 % arkiaamuista maustamatonta jogurttia ja mysliä tai marjoja. Niinä kaikkina muina aamuina syön ruisleipää. Kuka pystyy tekemään ruokaa koskevia päätöksiä ennen auringonnousua? Ihminen tarvitsee puoliunessa rutiineja, sanon minä. Mutta tänään niitä rikottiin urakalla: Vispipuuroa ja siskon tuliainen, puolikas maailman noin kolmanneksi parhaasta riisipiirakasta Hanna Partaselta. Syntyperäisenä kuopiolaisena koskee hiukan myöntää, että Joensuun torilta saa parempia.
Hesarin A-osan sijaan Nyt-liite, jonka kannessa mainostettiin poliittista debattia kahden äärilaidoilla sijaitsevan nuoren ääniharavan välillä. Todellisuudessa juttu on kirjoitettu lähinnä henkilökuvaksi ja debatti jää kliseiden jauhamiseksi. Ehkä nämä nuoresta politiikkaa tehneet ovat vain jo harjaantuneet toistamaan niitä. Jos heidät istutettaisiin kymmenen vuoden päästä vastakkain, toistaisivatkohan he samaa mantraa?
Töihin kieli keskellä suuta kesärenkailla. Viimeistä päivää, tänään on vihdoin talvirenkaiden vaihto. Lähes joka päivä Hietsun läpi ajaessa merimaisema jaksaa ilahduttaa. Kotimatkalla nappaan nopeasti muutaman kuvan. Kunpa vielä joskus selviäisin aamupullalle Regattaan. Radiossa sanotaan, että talvesta ennustetaan todella lauhaa ja vetistä. Eihän tänä vuonna ole vielä riittävästi satanutkaan.
Normiduunipäivä, normilounas. Suomalaisten yleisin ravintola-annos syödään työpaikkaruokalassa. Niin minäkin teen, melkein joka päivä ja mielellään. Parasta ruokalaruokaa, mitä olen saanut. Esimerkiksi pinaattiletut ovat itse paistettuja ja jono on aina sen mukainen. Oikeastaan pinaattilettupäivinä heidän ei muuta ruokaa kannattaisi tehdäkään, kaikki muutamaa höyrähtänyttä lukuunottamatta syövät kuitenkin niitä lettuja. Tänään paistettuja ahvenia, uunipunajuuria ja kumiperunoita. Mahdollisimman nopea kuva kännykällä – kuvaisiko kukaan täysipäinen työpaikkaruokala-annostaan?
Aika talvirenkaiden vaihtoon on alkuiltapäivästä ja olen kotona valoisaan aikaan. Talonmiehemme on merkinnyt viljelylaatikkoni kepeillä, ettei aja niiden päälle lumiauralla. Se mies on mahtava, en kyllä vahingossakaan paljasta nimeä, ettette nappaa meidän kultakimpalettamme. Mansikat ovat vallanneet melkein puolet yhdestä laatikosta, ehkä saan ensi vuonna yli kymmenen marjaakin. Päivänvalo paljastaa laiskan viljelijän, syystoimet näyttävät jääneen retuperälle. Onneksi kohta on niin pimeää päivälläkin, ettei sitä kukaan huomaa.
Vielä reilu tunti töitä kotisohvalla ja kone kiinni. Kerään hyvä vaimo -pisteitä ja heitän laitakokin bändin pikkujouluihin. Luvassa ilta yksin kotona, se on välillä ihanaa luksusta. Ruoaksi eilistä chili con carnea, josta talouden toisen osapuolen mukaan olisi kannattanut jättää kaneli pois. Hämmentävää, miten korvapuusteihin sitä voi hulauttaa reilusti ja maku vaan paranee, lihassa aika pienikin määrä lyö läpi. Ainakin tämän perheen se jakoi ja taidan joutua syömään sitä hävikin vähentämisen hengessä kolme päivää. Toinen menossa. Ruokaseurana Hesari, vaikka äiti on kyllä opettanut, ettei ruokapöydässä saa lukea.
Meillä ei juurikaan syödä eineksiä. Paitsi satunnaisesti valmiskeittoja tuunattuna ja Saarioisten maksalaatikkoa, jälkimmäistä ainoastaan minä. En ole E-koodien vahtaaja, ihmisellä joka tarvitsee viikottaisen kokispullonsa ei taida olla siihen varaa. En ole myöskään ruokasnobi, joka syö ainoastaan puhdasta ja lähellä tuotettua ruokaa, mutta faktisesti valtaosa eineksistä maistuu pahalle. Samaa mieltä taitaa olla joku muukin, einesten kulutuksen kasvu on nimittäin hyytynyt, jopa siinä määrin, että Saarioisten äidit ovat joutuneet yt-neuvotteluihin. Meillä ei todellakaan kokata joka päivä, usein eletään leivillä – kylmillä tai lämpimillä – tai jääkaapin jämistä kokatuilla munakkailla. Jos kokataankin, syödään aika perushelppoa ruokaa: soppaa, pastaa tai muuta joka syntyy kohtuullisen vaivattomasti. Eineksiä ei syöty lapsuudenkodissanikaan. Sitä maksalaatikkoa lukuunottamatta. 70- ja 80-luvulla sitä ei kutsuttu ruokasnobismiksi vaan keittotaidoksi.
Koti-illan keskeyttää miellyttävä yllätys. Saan seuraa iltakävelylle. Pirkkolan metsissä pikkupakkasessa reilu tunti. Siinä ehtii puida aika paljon asioita. Tulisi jo lunta, hellittäisi edes hiukan tämä pimeys.
Iltapalaksi iso kulhollinen pop cornia. Ei ehkä terveellistä, mutta ihanaa. Saan pomoltani paljon hyviä reseptejä, mutta tämä on suosikkini: Pätkistä ja lakua yhtäaikaa suuhun. Ei vaadi keittotaitoa. Jos alkaa ymmärtää, miksi Jari Sillanpäällä on valtavasti innokkaita ihailijoita ja Katri Helena saa liikuttumaan, on varmaan liukumassa tukevasti keski-iän puolelle. Nippu lehtiä perjantai-illan ratoksi. Laitoin Suomen Kuvalehden päällimmäiseksi, jotta se vahvistaisi älykköimagoani. Olisi mielenkiintoista nähdä, millainen vaihtoehtoinen pääkirjoitus päätoimittajalla oli pöytälaatikossa, jos Obama ei olisikaan saanut neljää lisävuotta.
Sohvannurkassa yli puolen yön. Lehtiä ja leffa toisella silmällä. Ja tottakai he saivat lopussa toisensa. Senhän kaikki tiesivät jo ennenkuin elokuva alkoi. Tavallisen hyvä päivä. Vaikka huomenna kuulema sataa. Onhan se selvä, että samantien lauhtuu, kun saan ne talvirenkaat alle. Haluan lunta ja pakkasta – pian.
***
Tavallisen perjantai – tai oikeastaan torstain – chili con carnen resepti on muokattu Lauran Tähden reseptistä. Laitoin kanelia todella vähän, se maistui kuitenkin selvästi. Jos se epäilyttää, jätä suosiolla pois, makua on kyllä muutenkin. Tein chili con carnen rotukarjan jauhelihasta, koska se maistuu hyvälle. Samalla periaatteella valitsen raaka-aineet muutenkin. Hyvistä sesongin raaka-aineista saa parasta ruokaa, mutta kyllä oikein hyvää ruokaa saa myös arkena purkkitomaateista ja -pavuista kuten vaikkapa tämä chili con carne.
Chili con carne
neljälle
1 sipuli
öljyä
400 g naudan jauhelihaa
2 valkosipulin kynttä
1 kuivattu chili (tällä tulee jo aika tulinen, puolikas riittää, jos haluat miedomman)
1 prk säilöttyjä tomaatteja
1 prk kidneypapuja
vajaa 1/2 tl kanelia
1/2 tl juustokuminaa
1/2 tl jauhettua korianteria
1 rkl lihafondia
suola
mustapippuria
1. Kuumenna öljy pannulla, kuullota sipuli.
2. Lisää jauheliha ja ruskista.
3. Lisää tomaattimurska ja mausteet. Hauduta miedolla lämmöllä 20 minuuttia. Lisää tarvittaessa vettä.
4. Lisää pavut. Kuumenna.
suolaa & hunajaa – arkea ja juhlaa myös Facebookissa.
Puuroa ja pullantuoksua myös Facebookissa
