Ihminen syö noin kolmen elefantin painon verran elämänsä aikana. Haittaako tuo, jos kolme kärsällistä lipsahtaa epäterveellisen puolelle, jos kaksitoista tukijalkaa on kunnossa?
“Minua ei haittaa, jos ruoka on pahaa, jos tiedän sen tekevän minulle hyvää”. Naistenlehdestä lukemani haastattelun lause pysäytti. Monen aukeaman juttu tyystin muilla ansioilla julkisuuteen nousseesta naisesta, artikkelin pääaihe oli hänen tiukan kurinalainen ruokavalionsa. Ei gluteenia, ei maitotuotteita, ei sokeria, ei juurikaan lihaa.
“En juurikaan käy ystävien kanssa syömässä tai lähde ravintolaan, koska en löytäisi sieltä oikeastaan mitään, mitä voin syödä”, totesi toinen nuori nainen. Kyse ei ollut hänenkään kohdallaan allergiasta, vaan täydellisen hyvinvoinnin tavoittelusta.
Kukaan ei tarvitse valkoista vehnäjauhoa tai sokeria, elimistön kannalta ne eivät ole tarpeellisia. Toinen kysymys on, onko hirveän vaarallista syödä niitä satunnaisesti, ellei lasketa mukaan esimerkiksi keliaakikkoja tai muita allergian takia niistä kieltäytyviä. Kuinka vaarallista on astua välillä sivuraiteille, jos pääosin syö monipuolisesti ja terveellisesti?
Olisiko hyvän olon kannalta olennaisempaa, että syömästään nauttii, syö arjessa terveellisesti ja kohtuullisesti, eikä mitään ruokavaliota suorita hampaat irvessä? Jos ruokavaliosta tulee niin määräävä tekijä elämässä, että se eristää sosiaalista tapaamisista ja pakottaa suunnittelemaan kaiken etukäteen, onko se enää hyvinvoinnin lähde?
Ei yksi pisara valtamerta kaada, sanoi Sami Jauhojärvi itsenäisyyspäivänä presidentinlinnan juhlapöydän antimien äärellä. Huippu-urheilija, jonka kroppa on työväline. Ihminen syö noin kolmen elefantin painon verran elämänsä aikana. Haittaako tuo, jos kolme kärsällistä lipsahtaa epäterveellisen puolelle, jos kaksitoista tukijalkaa on kunnossa?
Liikaa mitään ei tee hyvää, mutta tekeekö jatkuva ein sanominen ja täydellinen kieltäytyminenkään? Kohtuus, kauhean tylsä sana, eihän se lupaa täydellisyyttä. Monen mielestä jo sekin on vaativaa, mutta toisaalta se on todella lempeä käsite. Lempeyttä itselleen, sitä mahtuisi ajanhenkeen nykyistä enemmän. Onko hyvinvoinnin salaisuus täydellinen suoritus vai sittenkin hiukan lempeämpi ote elämään?
Blogeissa ja lehdissä on kiertänyt vauhdilla kahden ainesosan ihmeletut, niistä ilakoi myös terveyttä uhkuva pääministerimme. Sopivathan ne täydellisesti tähän aikaan. Ei gluteenia, ei sokeria, ei valkoisia jauhoja, paljon proteiinia. Niitä voi pitää melkein terveellisinä – tämän hetken proteiininjanoisen kansan mielestä.
Saatoin pilata niiden täydellisen terveellisyyden, mutta lisäsin niihin hiukan makua kookosmaidolla, kardemummalla ja vaniljalla ja paransin rakennetta jauhoilla. Kookosmaidon sijaan nesteenä voi käyttää myös maitoa, halusin hukuttaa kookosmaidon jämän jääkaapista pyörimästä, mutta kookos maistuu maussa vain kevyesti eli maidollakin pärjää.
Jos banaanisi on todella kypsä, taikina ei kaipaa makeutusta, mutta muutoin kannattaa tarjota lettujen kanssa vaikkapa vaahterasiirappia tai ripauttaa taikinaan hiukan sokeria tai muuta makeuttajaa. Tähän kannattaa upottaa se kaikista mustin banaani.
Kookos-banaaniletut
noin 10-12 pientä lettua
1 dl kookosmaitoa tai maitoa
1 kypsä banaani
1 kananmuna
3/4 dl vehnäjauhoja
lusikankärjellinen leivinjauhetta
1/4 tl kardemummaa
ripaus vaniljajauhetta (tai -uutetta)
(sokeria tai muuta makeutukseen)
paistamiseen kookosöljyä tai voita
1. Muussaa banaani haarukalla.
2. Vatkaa kulhossa rikki kananmunan rakenne. Lisää kookosmaito ja mausteet.
2. Sekoita vehnäjauhon joukkoon leivinjauhe ja vatkaa jauhot taikinaan.
3. Sekoita taikinaan muussattu banaani.
4. Anna taikinan turvota hetki.
5. Paista maltillisella lämmöllä lettupannussa, jotta letut ennättävät kypsyä myös sisältä.
******
No – the zeitgeist of eating. No to gluten, no to milk protein, no to sugar – most currently favored modes of eating require giving up some major food groups totally. They ask for a discipline to say no to temptations that might harm your absolute well-being as if a perfect diet without any missteps would be an ultimate virtue. Would it really be that harmful to occasionally err on the light side of life – within reason? A festive eating or drinking with happy abandon is after all just a drop in an ocean as long as everyday choices are on a healthy and moderate side. Should we all have a bit more mercy on ourselves?
