Sanotaan, että ensimmäisenä kesänä kannattaa vain istua rauhassa ja katsoa, mitä puutarhasta nousee. Vuotta viisaampana jouduin toteamaan, että juuri mitään kaunista ei noussut ja se vähäkin vihreä repsottaa aika tavalla. Nyt kahta vuotta viisaampana kiroan työn määrää. Naapurin puolella on huomattavasti vihreämpää. Kirjaimellisesti.
Kaksi vuotta sitten oli ensimmäinen kesämme uudessa kodissa, ensimmäinen aikuisiällä pientalossa, ensimmäistä kertaa meillä oli oma piha. Haaveilin lämpimistä kesäpäivistä ja -illoista pihalla, joka kukkii kaikissa valkoisen sävyissä ja suunnittelin napsivani yrtit ja salaatit omalta kasvimaalta. Teoriassa uusi pihamme vaikutti helppohoitoiselta, pääosin terassiksi laudoitettu atriumpiha ja pieni puutarhapiha talon kyljessä.
Totuus on kuitenkin toinen: Piha on täysin retuperällä ja viime kesän selkävamma esti käytännössä ne vähäisetkin puutarhatyöt. Puutarhapihalla risukoituneita kirsikka-, luumu- ja omenapuita, joita kukaan ei ole leikannut vuosiin. Hedelmien on annettu pudota maahan ja mädäntyä sinne, joten maaperä on tuhdisti hummuksella. Nurmikko on käytännössä pelkkää sammalta ja rikkaruohoja. Se pitäisi kuoria kokonaan pois ja parantaa maaperää hiekalla. Pursuavaa kompostia ei ollut tyhjennetty, hoidettu tai muutenkaan käännelty vuosiin. Erinomainen kasvualusta nokkosille, joita pursuaa jokaisesta raosta – pihan tuotteliain hyötykasvi.
Vähitellen mieleen alkoi hiipiä epätoivo. Apua, meillä on puutarha, eikä minulla ole mitään aavistusta, mitä sen kanssa teen. Minne tahansa katsoinkin, näin vain tekemistä, mutta en tiennyt, mistä aloittaisin. Tekemisen määrä lamaannutti. Pelkäsin tappavani jotain väärällä hoidolla – todennäköisempää taitaa olla, että tapan jotain hoitamattomuudella.
Sitten tajusin, ettei puutarhassa ole kyse elämänmittaisista suhteista. Kaivoin ylös vanhat herukkapensaat, jotka eivät suvainneet tehdä marjan marjaa. Kävin ostamassa uudet taimet, mustaherukan ja karviaisen, koska juuri ne haluan omaan puutarhaani. Päätin olla pelkäämättä tappamista. Kukinnan jälkeen aion tarttua oksasahaan ja leikkaan luumu- ja kirsikkapuut sekä syreenin. Pelotta päin, eivät ne vähästä kuole. Jos kuolevat, niitä ei ollut tarkoitettu meidän puutarhaamme.
Päätin keskittyä yhteen kulmaan kerrallaan. Tein listan asioista ja tajusin, että kaikista tärkeintä minulle, että saan satoa. Ensimmäisenä työlistalla oli kuvassa oleva puutarhapihan kulma, johon saan pienen kasvimaan. Suljin silmäni kaikkien muiden alueiden rappiolta toistaiseksi. Keskityn siihen, että saan yhden nurkan kuntoon.
Viime kesänä kaivoimme maasta ja kannoimme yli 350 kiloa vanhoja betonilaattoja pois kasvimaan alta, kuorin kerroksen maata – uusi alku, tyhjä kangas.
Ostin kasan vanhoja kuormalavoja ja käsittelin ne mustiksi. Multaisen pihan päälle rakennettu lavakasvimaa kaipasi vielä siistejä polkuja. Kate olisi ollut kaunis, mutta työläs. Ympärillä on paljon puita, joten lehtisavottaa olisi riittänyt. Puutarhuriystäväni ehdottama hiekkasora taas ei miellyttänyt minua. Päädyin kiviin.
Lopullisen valinnan tein liuskekivien ja betonikivien välillä. Ihastuin Ruduksen mustiin Louhikiviin. Lopputulos on luonnollinen, mutta betonikivet ovat luonnonkiviä edullisempia ja niiden asennus on helppoa. Tähän saakka olen tarvinnut lähinnä lapiota, tasoituslautaa ja narua. Se ratkaisi valintani. Pystyn tekemään kiveyksen itse – iskin lapion maahan ja pian näette lopputuloksen. Esimakua voi kurkata Instagramista.
Ymmärrän, ettei tämä puutarha valmistu vielä tänä(kään) kesänä – mutta se on toivottavasti aimo askeleen pidemmälle. En ole ihan varma, miten minä kaikki-heti-tänne-ihminen sen hyväksyn. Epätäydellisyyden ja keskeneräisyyden. Yritän kovasti. Ja aina kun tulee heikko hetki, avaan portin ja kurkistan kasvimaan puolelle. Siellä nimittäin kohta vihertää – ja jo nyt näyttää paljon kauniimmalta. Ei valmiilta, mutta pitkältä askeleelta oikeaan suuntaan.
Ehkä siitä onkin kyse. Koko ajan kaikki on vähän valmiimpaa, mutta valmiiksi ei koskaan tulekaan. Alan nähdä sävyjä, muitakin värejä kuin valkoista. Siitähän tässä on kyse, mieli muuttuu matkalla ja samalla muuttuu myös puutarhasuunnitelma. Matka zen-asenteeseen on kuitenkin vielä kesken – haaveilen sellaisesta minikaivurimiehestä, joka rouhaisisi kaiken pois ja käsissäni olisi tabula rasa.
Aika urakka… Tsemppiä zenin löytymiseen 🙂 Hyvä siitä tulee!
Joskus kaipais omaa pihaa mutta ehkä mulle sittenkin sopii paremmin yrtit ikkunalaudalla…
Ne yrtit eivät ole ollenkaan hullumpi vaihtoehto 🙂 Ainakin paljon vähemmän työtä…
Sama fiilis! Viime kesän kattelin ja totesin, että kamala piha, ei siitä pääse yli eikä ympäri. Mutta onneksi se on kohtuu pieni, juuri kuten toivoinkin. Meillä ei ole edes sitä kompostia, vaan joku ihme avohärdelli, jossa törröttää takavuosien joulukuuset ja kellokanervat tyylikkäässä läjässä. Sammal leikkii nurmikkoa (ainakin se on vihreä talvellakin) alustalla, joka on lähinnä perunapeltoa. Pihan ja jouotomaan rajaa ei meinaa erottaa, samanlaista rytöä kun on molemmin puolin. Etupihan laatoitus irvistelee ja autot eivät meinaa mahtua pihaan. Ideoita on, suunnitelmaakin, mutta mistä aloittaa?
No, aloitettiin etupihasta, johon istutettiin hapankirsikan kavereiksi rusokirsikat. Ehkä meillä on ensi keväänä ihan ikioma hanami. Sitä odotellessa!
Kompostin raijasin kokonaan pois, se paljastui läpilahoksi. Ihan hirveä homma siinäkin. Meidän nurmikko ei ole enää edes pelkkää sammasta, sen lisäksi se on nokkosta, voikukkaa ja rikkaruohoja. Sen kimppuun tuskin edes tänä kesänä ehdin.
Toivon, että saan tänä kesänä pohjat kasvimaalle ja yhdelle kukkapenkille. Se olisi jo paljon se.
Toi “paloittelutekniikka” lienee ainoa järkiratkaisu, ellei aio käyttää koko kesälomaansa ja kaikkia vapaahetkiä puutarhatöissä.
Mä mietin jo hetken, josko jyräisin ton koko kompostin tuohon pihan reunaan, johon on suunnitteilla joku kivi / sora / tms. hässäkkä. Mutta kun nyt mainitsit nuio lehtipuut, niin se ei ehkä sittenkään ole paras idea. Ainakaan se sora, Huoh!
Käännä katseen tuohon etupihan kirsikkapuihin, jälleen… 😀
Tuo käännän katseeni etupihan puihin -tekniikka on erinomainen. Minäkin keskityn vain käsittämättömässä loistossa oleviin omenapuihin ja pidän katseeni tiukasti yläilmaan suunnattuna – silloin ei huomaa maantasalla olevia kauheuksia 🙂
Onnea projektiin,kyllä tuosta vielä hyvä puutarha tulee.
Kiitos, toivon niin 🙂
Ei se ole koskaan valmis. Omassa pihassa on tasaisin väliajoin vaihdettu kasvatuslaatikoiden paikkoja, istutettu marjapensaita ja revitty niitä pois, ymmärretty että moni yrtti ei ole hyvä suoraan maassa ja siirretty pois altakasteluruukkuun terassin suojiin. Aina on jotain, jos ei muuta niin jääpoltteen tuhoama nurmikko ja muurahaisten valtaama kukkaruukku. Perennapenkitkin on vasta suunnitteluasteella. Silti ne muutamatkin yrtit ja pienet pilkottavat salaatinlehdet saa mielen iloiseksi ja tunnelman kesäiseksi.
Onnea Sinulle ja perheellesi uudesta tulokkaasta!
Kiitos onnitteluista.
Se on ihan totta, ettei valmista pihaa olekaan. Olisi mukavaa, kun pääsisi tuohon vaiheeseen, jossa ollaan vähän pienemmän uudistamisen edessä eikä kaikkea tarvitse kaivaa perustuksia myöten pois. Mutta askel askeleelta – ja pienistä voitoista iloiten 🙂