Tietoa mainostajalle ›

Kategorian arkisto: Ruokapuhetta

Katse kristallipalloon – ruokavuosi 2014

Unohtakaa cup caket, cake popsit, whoopie piet ja muu sievistely. Cronut on maailmalla kuulema passé jo ennen meille rantautumistaan. Se on kuulkaas niin, että ensi vuonna syödään äijäruokaa, katuruokaa ja muuta ronskia ja rentoa. Jos ennusteita on uskominen, lautaselle ei päädy vaahtokastikkeita, eikä piperrysruokaa.

fisua-ja-pottua

purilainen cocks & cows

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Vuodenvaihteeseen ajoittuu lukuisa joukko trendiennusteita siitä, mitä ruokamaailmassa tänä vuonna tapahtuu ja miltä näyttävät ruokatrendit 2014. Niissä näkyy toisaalta vahva terveellisyyden ja ravintorikkaiden ruokien nousu. Paluu juurille juureksiin ja ennestään tuntemattomiin vilja- ja palkokasveihin. Toisaalta povataan burgereiden, nyhtöpossun ja äijäruoan voittokulun jatkumista. Tosin ilman pekonia, jonka suosio ennustusten mukaan taittuu tänä vuonna.

Uusimmissa kansainvälisissä ruokalehdissä pikkelöidään, intoillaan teestä ja kokataan comfort foodia kaikkialta maailmasta. Tälle vuodelle ennustetaan mm. värikkäiden kukkakaalien ja gourmetkanan esiinmarssia, arvioidaan yhä useamman ravintolan luopuvan pöytävarauksista ravintoloille kalliin no show -ilmiön kasvun takia ja uskotaan verkkokauppojen rinnalle etenkin Yhdysvalloissa nousevan drive-in-ruokakauppoja. Vuoden sisällä selviää, mitä lautasille todellisuudessa tänä vuonna päätyy.

Poimin ennustusten tulvasta muutaman jutun, jotka kiinnostavat minua näin vuoden aluksi:

1. Juurekset – ja palkokasvit

porkkanat

Juuri nyt sesongissa, edullista ja maukasta. Aion tutkia tänä vuonna juureshyllyä tavallistakin tarkemmin ja laajentaa niiden käyttöä.

härkäpavut kylvyssä

Himoitsen jatkuvasti tuttua ja turvallista punajuurta ihan kaikissa muodoissa, voisin syödä loputtomasti maa-artisokkaa, mustajuurikeitto on kauden parhaita makuja ja palsternakka kohottaa perusperunamuussin uudelle tasolle. Yksi kaikkien aikojen parhaista blogissa tekemistäni ruokalajeista ovat falafelit. Ei siis yhtään syytä jäljellä, miksi kauppakassini eivät täyttyisi myös uudemmista juurestuttavuuksista – ja palkokasveista.

falafelit-suolaajahunajaa

2. Ranska.

Oikeasti ennustuksissa intoillaan ihan muista maista kuin Ranskasta – jos ei leivonnaisia lasketa. Mutta minua innostaa juuri nyt Ranska. Kokkauslistalla lähiaikoina mm. tuhti tartiflette, ankkaconfit ja papucassoulet. Keittokirjahyllyyni on kuin puolihuolimattomasti hiipinyt useampiakin hankintoja ranskalaisen keittiön saloista. Samassa paketissa Amazonista tuli tosin myös Lähi-idän keittiötä käsittelevää kirjallisuutta ja taginepata on saanut minut innostumaan Pohjois-Afrikan mauista. Ja Tanska, ainahan se on mielessä, kun ruoasta puhutaan.

Ranskalaiset leivonnaiset tulevan vuoden trendiksi nosti myös mm. Epicurious. Jo viime vuonna lehdissä ja blogeissa näkyi mm. tuulihattuja, eclaireja ja Paris brestejä. Macaronit ovat olleet pinnalla jo pidempään,

Kivistön tytöt esittelivät blogimiitissä meille viime kesänä canelét. Karamellisoituneet ohukaistaikinasta pienissä vuoissa paistettavat makupalat. Rapeat pinnalta, mehevän kosteat sisältä, tyypillisesti ne on maustettu tujauksella rommia ja ripauksella vaniljaa.

Seinäjoella oltiin tietämättämme trendien aallonharjalla. Nämä pienet makupalat ovat saaneet nimittäin niihin erikoistuneen leipomon myös New Yorkissa. Ranskalaissyntyinen lakimies avasi Canelé by Céline -leipomon, joka tarjoaa ison omenan herkkusuille vain kahta perinteistä ranskalaista herkkua: caneléja ja financierejä. Madeleinevuoka löysi keittiööni jo viime kesänä, seuraava hankinta taitaa olla canelévuoka. Sopivan mutkatonta leivontaa tällaiselle näperryskammoiselle.

3. Japanilainen ramen ja vietnamilainen pho

Juuri nyt ei maistuisi niinkään Keizo Shimamoton kehittämä, brooklyniläisestä ruokatapahtumasta trendihitiksi noussut ramen burger kuin maukkaaseen liemeen keitetty ramen- tai phokeitto. Orastava kiinnostukseni saattaa tosin johtua tästä kalsean kosteasta loputtomasta syksystä, jota kalenterin perusteella pitäisi kutsua talveksi. Tai siitä, että aasialainen ruoka on keittiössäni kaukana mukavuusalueelta – lisätaidot eivät tekisi pahaa.

Maailmalla ramen oli Glorian Ruoka ja Viini -lehden mukaan jo viime vuoden kuumimpia trendejä. Suomeen se ei ole vielä voimalla laskeutunut, mutta toivotan sen tervetulleeksi omaan keittiööni. Toivottavasti pian lastaan ostoskoriini misoa, miriniä ja nuudeleita.

4. Pienet tuottajat

Pienistä tuottajista ja lähiruoasta on puhuttu jo useampia vuosia, mutta ehkäpä ne pian eivät ole enää pelkkä kuriositeetti. Toivon, että tämä olisi itseään toteuttava ennustus. Pieni ei ole automaattisesti kaunista – eikä laadukasta, eettistä tai maukasta. Pientuottajien tuotteiden laajempi saatavuus toisi kuitenkin kaivattua monipuolisuutta kahden suomalaisen kauppajätin toisiaan toistaviin valikoimiin.

Paljon lupaavia versoja on jo nähtävillä. Helsingissäkin tuotetaan esimerkiksi juustoa, makkaraa ja jäätelöä pienten tuottajien voimin ja yhä useampi ketjuliike on ottanut ne valikoimiinsa. Helsingin Meijeriliikkeen muutama satsi juustoja päivässä tai Kolatun juustolan 70 000 kiloa juustoa vuodessa ovat toki suomalaisen meijerijätin tuotantomäärien rinnalla pilkkuvirheitä. Pienet toimijat tuovat kuitenkin parhaimmillaan ennakkoluulottomia, yllättäviä ja kiinnostavia tuotteita, jotka eivät selviäisi hengissä suurten elintarvikeyritysten tuotekehitysprosessista.

Mitäs luulette, nouseeko tee trendiksi Suomessa, pikkelöimmekö innolla ja onko se nyt sitten siinä cup cakesien kanssa? Mikä sinua innostaa juuri nyt keittiössä?

Lähteet mm. Epicurious, CBSNews, Delicious-lehti, Elle Mat&Vin, Viinilehti, Lantliv Mat&Vin, KItchen Daily, Glorian Ruoka&Viini, Huffington Post.

Hyvän maun jäljillä – guacamole

Guacamole

guacamole-suolaajahunajaa

Kemikaalicocktail-blogin Noora Shingler yhden naisen taistelu Pirkka guacamolen harhaanjohtavaa nimeä vastaan päättyi yllättävästi. Guacamoleksi kutsutussa tuotteessa oli avokadoa 0,7 prosenttia. Lopputulos: Eviran totesi nimen olevan harhaanjohtava, Kesko nimesi sen uudelleen. Hyllyihin ilmestyi Pirkka avokadonmakuinen dippi. Tuotesisältö on edelleen sama: 0,7 prosentilla avokadoa jauheena saadaan siis riittävä avokadon maku.

Mikään ei olisi nyt helpompaa kuin heristää sormea: Iso paha kaupan keskusliike tarjoaa meille tällaista sontaa. Miten surullista. Mutta eikö surullisempaa ole, että meille kuluttajina tämä kelpaa? Purkki ei olisi siellä hyllyllä puolta vuotta kauempaa, jos se ei kelpaisi ostoskoreihimme. Olisikohan totuudenmukaisella nimeämisellä kuitenkin yllättäviä vaikutuksia myyntilukuihin? Lihapullia vai kanannahkapullia? Guacamolea vai avokadojauheella maustettua dippiä? Kumpaan tarttuisi suomalainen kuluttaja, joka Elintarviketeollisuusliiton tutkimus- ja lainsäädäntöosaston johtaja Seppo Heiskasen mukaan tekee ostopäätöksensä lähinnä hinnan perusteella?

Heiskasen väitettä puhtaasti hinnan perusteella päätöksensä tekevästä kuluttajasta eivät tue luvut suomalaisen ruoanlaittokulttuurin muutoksesta: Taloustutkimuksen Suomi syö -tutkimuksen mukaan vuonna 2006 yksikään vastaajista ei valmistanut arkena kaikkea kotiruokaa itse, viisi vuotta myöhemmin niin kertoi tekevänsä yli neljännes. Kauppalehti Optiossa esille nostetun kyselytutkimuksen perusteella ainoastaan 3 % suomalaisista pitää valmisruokia hyvänmakuisena. Hei ruokatehtailijat, voisiko tässä olla markkinarako? Uskomaton innovaatio: Hyvältä maistuva valmisruoka.Mutta ai niin, alan liiton edustajien näkemyksen mukaan laaduksi vaikuttaa riittävän, että toimitaan lakien mukaan ja kuluttajaa nyt ohjaa vain hinta.

Kokkikartanon toimitusjohtaja Kati Rajala arvioi Kauppalehti Optiossa valmisruokamarkkinoiden kooksi noin 500 miljoonaa euroa eli lähes 100 euroa suomalaista kohti myös lapset ja imeväiset mukaanlukien. Radikaali ajatus: Entäs jos valmisruokateollisuus on menettänyt maksuvalmiit asiakkaat tarjoamalla pahalta maistuvaa ruokaa? Suurin osa suomalaisista käyttää edelleen eineksiä ja puolivalmisteita, mutta viidessä vuodessa sen laivan on jättänyt siis 26 % suomalaisista, joka ei joko käytä tai halua tunnustaa käyttävänsä eineksiä. Viikonloppuisin valmisruokaan tarttuu vielä harvempi. Tässähän voisi olla teollisuudelle peiliin katsomisen paikka. Minun kaltaisteni satunnaisten maksalaatikon ja valmispelmenien ostajien rahoilla ei yhtään ruokatehdasta pidetä pinnalla, mutta uskon, että useampikin olisi valmis helpottamaan arkeaan puolivalmisteilla ja eineksillä, jos mausta ja laadusta ei tarvitsisi tinkiä.

Guacamolen osalta Pirkka joutui syyniin, mutta eivät sen kilpailijatkaan avokadopitoisuuksilla häikäise. Parhaimmillaankin kaupan hyllyllä löytyvästä guacamolesta avokadoa on noin neljännes, suurimmassa osassa vaihtoehdoista vain murto-osa siitä. Tässä klassisessa reseptissä sitä löytyy senkin edestä. Se tarkoittaa tuhdin kermaista avokadon makua ilman pisaraakaan mitään maitotuotteita. Guacamoleja on monenlaisia, tämä on klassisista klassisin – vain olennaisimmat raaka-aineet, ei edes tomaattia. Paljon, paljon parempaa kuin yksikään kaupan hyllyltä löytyvä. Valitsen siis itsetehdyn – ja elintarviketeollisuudelle terveisiä, en tee valintaani hinnan perusteella.

Guacamole

neljälle

2 avokadoa
1/2 pienestä punasipulista tai 1/4 suuresta
1/2 punainen chili
1/2 tl suolaa
1/2-1 limen mehu
1 pieni valkosipulin kynsi
muutama oksa tuoretta korianteria silputtuna
mustapippuria

1. Jos haluat sileän tahnan: Pilko sipuli, valkosipuli ja chili. Kaiva avokado kuoresta. Laita kaikki ainekset kulhoon ja surauta tasaiseksi sauvasekoittimella.

TAI

1. Jos haluat rustiikkisemman guacamolen: Pilko sipuli, valkosipuli ja chili pieneksi silpuksi. Laita puolet niistä mortteliin suolan kanssa ja hiero tasaiseksi tahnaksi. Muussaa avokado haarukalla melko suurpiirteisesti. Lisää joukkoon maustetahna ja loput ainekset. Sekoita.

facebookissa-lätkä

Ideologista puuhastelua vai kannattavaa eettistä kauppaa?

Kahdentoista euron jauhopussi ja harvakseltaan laulava ovipumppu. Onko lähiruoasta ja eettisyydestä tullut pienen joukon ideologista puuhastelua, joka ei saa kuluttajia aukaisemaan kukkaronnöyrejään? Onko vika tuotteessa vai kuluttajissa?

Lauantai pienen suomalaisen kaupungin lähi- ja luomuruokaa myyvässä liikkeessä. Ikkunassa teipattuna oikeaoppisen nostalginen logo ja hyllynreunoissa käsinkirjoitetut hintalaput. Ilmeisesti kertaostokset ovat niin pieniä, ettei edes ostoskoreja tarvita. Asiakkaita käy harvakseltaan. Ei ihme, kilon jauhopussi maksaa 12 euroa.

Lähiruokakeskusteluissa pieni on kaunista ja suuri automaattisesti pahasta. Keskustelussa siitä, kuinka paljon ruoka saa maksaa, lähiruoan puolustajat nostavat esiin, etteivät suomalaiset ole valmiita maksamaan ruoasta, koska ovat tottuneet liian halpaan ruokaan. Liian halpa on kovin subjektiivinen määritelmä, kuinka paljon maksaisi sitten tarpeeksi kallis ruoka? Hintakeskustelussa lyömäaseena on poikkeuksetta pieni tuottaja, jonka selkänahasta halpa ruoka revitään.

Maksan mielelläni tuottajalle kohtuullisen korvauksen hänen työstään ja olen valmis maksamaan lisähintaa myös eettisistä tuotantotavoista sekä laadukkaista ruokatuotteista, mutta keskustelussa unohtuu helposti, että 12 euron jauhopussista päätyy tuottajalle vain osa. Samainen jauhopussi tuottaa palkan myös kauppiaalle ja maksaa osan myymälän vuokrasta. Kun ovipumppu laulaa harvakseltaan, on yksittäisellä jauhopussilla maksettava suuri osa kiinteistä kustannuksista. Entäs jos pieniin tehottomiin liikkeisiin keskittynyt kauppa selittääkin lähiruoan hintaa enemmän kuin tuottajan saama reilu korvaus? Jos kysymys onkin oikeastaan siitä, kuinka paljon ylimääräistä olemme valmiita maksamaan henkilökohtaisesta palvelusta ja sielukkaasta myymälästä.

Useiden tutkimusten mukaan lähiruoka on tunnepitoinen valinta, johon periaatteessa suhtaudutaan myönteisesti, mutta ostokäyttäytymisessä se ei vielä näy. Siitä lienee todistuksena mm. muutoksen vetureina toimivien suurimpien lähiruokamyymälöiden tukevasti tappiollinen tulos. Esimerkiksi Ruokatiedon toteuttamassa tutkimuksessa todetaan, että lähiruokaa pitäisi laajentaa yhä enemmän esimerkiksi eineksiin. Nyt lähiruoaksi mielletään lähinnä matalan jalostusasteen tuotteet, jalostaminen avaisi tuottajille uusia kuluttajaryhmiä. Entäs jos onkin liian yksioikoista väittää, että hinta on ainoa este lähiruoan yleistymiselle? Vai onko sittenkin niin, että tarjonta on liian yksipuolista, vähän jalostettua ja tuotteet ovat liian heikosti saatavilla? Joskus on hyvä pysähtyä kysymään, onko vika kuluttajassa vai tuotteessa, jos kassakone ei laula.

Lähiruoasta puhutaan lämpimästi, mutta tuskin kukaan haluaa todellisuudessa koota ruokaympyränsä ainoastaan lähiseutujen tuotannosta. Harva lienee valmis palamaan pitkään talveen nauriiden varassa, minä ainakin iloitsen, kun jaffat tulevat. Nyt-liitteen toimittaja Pauliina Siniauer oli testannut, millaista on elää kuukausi kotimaisen ruoan varassa. Ja hyvät ystävät, Suomi ei sijaitse siellä, missä pippuri kasvaa. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö lähellä tuotetun ruoan osuutta suomalaisten ruokakoreissa olisi mahdollista lisätä.

Vapaan kanan munat ja luomukananmunat on tuotu laajasti saataville kuluttajille ja jälki on ollut sen mukaista. Esimerkiksi vuodesta 2005 on vapaiden kananmunien tuotanto Tilastokeskuksen mukaan lähes nelinkertaistunut, luomumunien tuotanto puolestaan kasvoi viime vuonna 45 %. Tosin se on edelleen vain 4 % koko tuotannosta, mutta esimerkiksi S-ryhmän mukaan jo 12 % heidän liikkeistään myydyistä munista on luomua. Eikä kyse ole siitä, etteivätkö eettisin perustein valitut munat olisi edelleen kalliimpia, mutta ne eivät ole liian paljon kalliimpia ja saatavuus on hyvä. Valinta on tehty arjessa riittävän helpoksi: Se ei edellytä kiepausta erikoisliikkeeseen, vaan arvovalinnan voi tehdä lähikaupassa.

Tuntuu, että lähiruoan ja eettisesti tuotetun ruoan myymisestä on osin tullut ideologista puuhastelua, jota harrastetaan osana elämäntapamuutosta ja henkilökohtaisena ponnistuksena paremman maailman puolesta.  Useimpien lähiruokaa myyvien liikkeiden suppeat valikoimat eivät täytä perusperheen arjen tarpeita ja hintataso nousee myös pienten volyymien takia korkeaksi.

Toki poikkeuksiakin on: Esimerkiksi kunnianhimoisesti kasvua hakeva Anton&Anton ja Sitran rahoittama Aitokauppa, joka markkinoille tullessaan ilmoitti rakentavansa ketjun luomu- ja lähiruoan varaan. Molemmat tekevät kuitenkin tällä hetkellä tappiota. Helsingin Sanomien mukaan Anton&Anton etsii ulkopuolisia rahoittajia ja Aitokauppa vetää kahden kaupan jälkeen henkeä laajentumisessa, joka ei ole vielä päässyt edes käyntiin. Eat & Joyllä on takanaan yt-neuvottelut, kun kauppa ei käynyt suunnitellusti Kluuvin kauppahallissa. Näitä esimerkkejä lukuunottamatta alan yrittäjät tuntuvat tyytyvän pieneen, eikä hanakasti kasvua hakevillekaan riitä asiakkaita.

Entä jos lähiruoan kannalta suuri olisikin kaunista? Luomuruoan mallimaaksi mielletyssä Tanskassa luomua ei myydä pitsiverhoin koristetussa pikkuliikkeessä, vaan luomuvalikoimamainokset riippuvat myös paikallisen edullisemman hintaluokan kaupan  ikkunassa. Luomu ei ole enää kilpailuetu, vaan se ohjaa kuluttajaa niin paljon, ettei edes laatikkomyymälä pysy mukana kilpailussa ilman kunnollista luomutuotevalikoimaa. Se edellyttää kuitenkin suomalaisten kulutuskäyttäytymisen muutosta.

Ensimmäisiä pieniä askeleita siihen suuntaan on jo otettu. HK Ruokatalon edustaja totesi M&M-lehdessä, että pienten lihajalostajien markkinaosuus on kasvanut. Keskon vastuullisuusraportin mukaan luomumyynnissä on tapahtunut selkeää kasvua vuonna 2011 (vuoden 2012 lukuja ei ole vielä julkaistu) ja S-ryhmä tiedotti, että vuoden 2012 aikana luomumyynti kasvoi euromääräisesti 27 %. Huikeat kasvuluvut selittyvät kylläkin osin myös matalalla lähtötasolla: Edelleen vain noin 1,6 % (pääkaupunkiseudulla 2,7 %) kaikesta myynnistä on luomua. Pyysin S-ryhmältä kattavasti tietoja heidän myyntiluvuistaan luomun osalta. Tietyissä tuoteryhmissä kuten vaikkapa leivässä ja hiutaleissa luomun osuus on kasvanut lähes 40 % vuodessa ja luomun osuus on 5-10 %. Näissä tuotteissa hintaero tavalliseen tuotteeseen on pieni: Esimerkiksi ero luomujälkiuunileivän ja tavallisista jauhoista leivotun leivän välillä on vain kymmeniä senttejä. Valinta on useimmille mahdollinen ilman, että sillä on minkäänlaista taloudellista vaikutusta.

Toisaalta vaikkapa eettisyys ei saa vielä kuluttajien kukkaronnöyrejä aukeamaan: Esimerkiksi M&M-lehden uutisoiman Pauligin tekemän tutkimuksen mukaan vain 2 % kuluttajista ostaa aina kahvia, joka on merkitty vastuullisuutta osoittavalla sertifikaatilla. Lupaavaa on, että jo nyt eettisyys näkyy Pauligin mukaan julkisen sektorin, kahviloiden ja ravintoloiden ostoissa. Ehkäpä se viitoittaa tietä myös meille muille.

Kauppa puhuu mielellään paikallisten toimijoiden suosimisesta, mutta kun esimerkiksi Eat&Joyn shop-in-shop perustettiin Kannelmäen Prismaan, valikoiman päällekkäisyys oli Suomen Kuvalehden mukaan rajallinen: Eat&Joyn valikoimasta kaksi tuotetta löytyi ennestään Prismasta. Kesko on osana vuosien 2008-2012 vastuullisuusohjelmaa asettanut tavoitteeksi lähiostojen kasvattamisen. Kasvu ei ole julkistettujen tulosten perusteella ole ollut huimaa: Vuonna 2011 oltiin euromääräisesti lähes vuoden 2008 tasolla, noin 560 miljoonassa eurossa. Absoluuttisina euroina nuo sadat miljoonat ovat toki suuria, kun vertaa lähiruokaan keskittyneiden suurempienkin liikkeiden muutamien miljoonien liikevaihtoihin, mutta Keskon kokonaisostoista ne muodostavat kovin pienen siivun.

Ikävää on, että pahimmillaan suurten ketjujen neuvotteluvalta on murskaava pientuottajiin nähden. Kahden mammutin kaksinvalta harvoin pitää toimijoita notkeana ja vikkelänä. Myös EKP on arvioinut, että keskittynyt kauppa on osasyy korkeaan ruoanhintaan Suomessa. Kun vaihtoehtoja on vähän, on voima tässä tuotantoketjussa keskittynyt valitettavan paljon kaupalle. Esimerkiksi Anton&Antonin kaltaiset haastajat parhaimmillaan herättävät jätit kehittämään toimintatapojaan, koska ne tarjoavat vaihtoehtoisen jakelukanavan myös lähituottajille ja vaihtoehdon kuluttajille. Mutta ainoastaan jos ne saavat toimintansa kannattavaksi ja vain jos me kuluttajat äänestämme lompakoillamme.

Ehkäpä tämän vuoden paras markkinointiteko lähiruoan, pienten toimijoiden ja eettisen tuotannon puolesta oli elintarvikealan suurten toimijoiden puolelta tahaton. Hevosenlihaskandaali paisuu paisumistaan. Finduksen lasagnessaan käyttämän naudaksi väitetyn hevosen pitkä reitti piirrettynä läpi Euroopan Hesarissa saattoi monessa aamupalapöydässä pysäyttää meetvurstileivän matkalla suuhun. Useamman välittäjän kautta kulkenut alihankintaketju kätki sisäänsä myös epärehellisiä yrittäjiä.  Sen jälkeen yksi jos toinenkin tuottajista on joutunut toteamaan, että kallista nautaa on korvattu halvalla hevosella myös heidän tuotteissaan. Onneksemme hevonen oli briteille pyhä lehmä ja kohu on vellonnut viikkokausia, eikä loppua näy.

Lisää vettä minun myllyyni lisäsi heti skanadaalin alkutaipaleella tahtomattaan S-ryhmän suunnittelujohtaja Mika Lyytikäinen. Hän totesi Helsingin Sanomissa, että heille riittävä tieto on alihankkijan kanssa tehty sopimus, missä maassa liha on tuotettu. Kysyin asiaa S-ryhmältä ja he totesivat, että lausunto oli lapsus, joka antaa väärän kuvan heidän toiminnastaan. Vastauksessaan he totesivat, että tahtotilana on aina antaa mahdollisimman läpinäkyvä tieto kuluttajalle, mutta totesivat myös, että globaalien hankintaketjujen seuraaminen on äärimmäisen vaikeaa. Vilpittömästi toivon, että me kuluttajat vaadimme sitä: Läpinäkyvää ja eettistä hankintaketjua, josta kauppa ja ruokateollisuus kantavat vastuun.

On harhaanjohtavaa väittää, että Suomessa tuotettu ruoka on puhtainta. Sama myytti elää ihan kaikkialla: Kotimaista ruokaa pidetään muualla tuotettua jalompana. MTT:n mukaan suomalaisen ruoan ylivertaista puhtautta ei ole kuitenkaan pystytty tutkimuksella osoittamaan, vaikka tuottajajärjestö MTK mielellään soisi sen olevan toisin. Puhtaudesta ei siis faktisesti ole kilpailueduksi, mutta entäs jos sellaiseksi nousisikin eettisyys. Minä haluan syödä sikoja, joiden ei tarvitse pureskella toistensa saparoita liian pienestä tilasta ja tekemisen puutteesta stressaantuneina, lehmiä, jotka saavat laiduntaa ulkona ja karitsoja, jotka saavat elää emojensa kanssa. Sen sijaan minulle on vähemmän olennaista, ovatko nämä onnellisemmat eläimet syöneet ainoastaan luomumääräysten mukaisesti kasvatettua ravintoa.

Tehotuotanto, isot kauppaketjut, molemmat on helppo niputtaa saman pahan alle. Faktisesti S ja K myyvät valtaosan (noin 80 %) suomalaisten ostamasta ruuasta, myös siitä luomusta ja lähellä tuotetusta, eettisestä ja epäeettisestä. Olisiko pienten tuottajien etu kuitenkin se, että me haluaisimme niin kovasti syödä paikallista, eettisesti tuotettua ruokaa, että hyvästä lähiruokavalikoimasta tulisikin kaupalle kilpailuetu? Pienen tuottajan turva on laadukasta ja lähellä kasvatettua vaativa kuluttaja.

Painetta kaupan suuntaan on ilmeisesti alkanut syntyä. Tuskin Päivittäistavarakauppa ry olisi muutoin käynnistänyt koulutushanketta, jolla pyritään parantamaan kaupan ja pienten tuottajien yhteistyötä. Hankkeen tavoitteena oli auttaa mikroyrityksiä toimimaan ammattimaisemmin ja tukea heitä siten tuotteiden saamisessa kaupan hyllyyn. Hankkeessa mukana olleista pienistä tuottajista 65 % oli onnistunut kasvattamaan liikevaihtoaan hankkeen aikana, kun muista vastaavista vertailuryhmässä olleista yrityksistä siinä oli onnistunut 46 %.

Olisi tietenkin yksisilmäistä väittää, että vain suuri on kaunista. Sen sijaan minä ihannoin monimuotoisuutta: Pieniä korttelikauppoja, isoja laajan valikoiman supermarketeja, kauppahalleja, tilamyyntiä. Olen iloinen sekakäyttäjä, mitä tulee kauppakassini täyttämiseen. Saattaisin myös liittyä ruokapiiriin tai tehdä eettisen sijoituksen ruoantuotantoon, jos meillä olisi enemmän säilytystilaa. Mutta silti väitän, että ostaisin enemmän lähellä tuotettuja tuotteita, jos niitä saisi enemmän lähimarketistani.

Toivon löytäväni jatkossakin monipuolisen, laajan valikoiman ruokakaupan kohtuullisen läheltä kotiani. Haluan löytää sen hyllyistä paikallisia erikoisuuksia, mutta myös hyviä raaka-aineita muualta maailmasta. Olisi hienoa mennä kauppaan ja huomata ero Suonenjoen ja Seinäjoen välillä. Arvostan sitä, että eettiset valinnat on tehty helpoiksi ja mahdollisiksi. En halua tehotuotantoa, mutta en myöskään tehotonta puuhastelua. Maailman ihmisten ruokkimiseen se ei riitä. Haluan luottaa siihen, että tuotantotavat kestävät lähemmän tarkastelun. Tiedän, että en ruokakorillani välttämättä edusta valtavirtaa, mutta olisiko meitä hyvää ruokaa ja laadukkaita raaka-aineita rakastavia jo vähitellen riittävästi? Meitä, jotka olemme valmiita aukaisemaan kukkaronnyörejä, jos pyydetty lisähinta on kohtuullinen, tuotteet sopivia ja helposti saatavilla. Voisiko se olla suomalaisen ruokakaupan ja ruoantuotannon kannattava tulevaisuus?