Tietoa mainostajalle ›

Kategorian arkisto: Ruoka

Oodi munalle – Kedgeree savulohesta

Yhteistyössä Luomumuna luonnollisesti -hankkeen kanssa
Brittien ja intialaisten yhteisen menneisyyden tuotos, kedgeree, on hämmentävänkuuloinen yhdistelmä currylla maustettua riisiä, savustettua kalaa ja kananmunia. Se syntyi vähän vahingossa, kuten monet parhaat asiat syntyvät, kun edellisen päivän jämät – kananmunat ja valmiiksi keitetty riisi – yhdistettiin samalle lautaselle.  Britit syövät sen aamiaiseksi pitkäksi venähtäneen illan jälkeen tai brunssilla, mutta meillä kedgeree on useimmiten nopea arkiruoka.

kedgeree-suolaa-ja-hunajaa
Lista ruoka-aineista, joita meillä on aina kaapissa, ei ole kovin pitkä, mutta kananmunia löytyy aina, luomuna tai friiduina. Keittiön moniottelija, lempiraaka-aineeni, jota ilman en pärjäisi. Se kuohkeuttaa kakut ja sitoo lihapullataikinan. Keltuainen saostaa kastikkeet ja valkuainen vatkautuu kuohkeaksi vaahdoksi vaikkapa marengin pohjaksi. Ilman munia ei syntyisi myöskään pannukakkua tai lettuja – eikä täydellistä aamiaista.  Se on yksi harvoja, ellei ainoa raaka-aine, joka taipuu lautaselle aamusta iltaan, arjesta juhlaan ja suolaisesta makeaan. Viikonloppuaamuina bravuurini on pehmeä kokkeli, illan pikaruokaa on vajaan minuutin munakas. Kananmunareseptejä löytyy blogista loputtomasti. Jos mukaan otettaisiin ihan kaikki, jossa on käytetty munaa, niitä on yli 150.

Munia vaivasi kolestrolipommin maine, mutta sittemmin julkaistujen tutkimusten perusteella vaikuttaa, että hauraan kuoren sisään piiloutuu ravintotiheä proteiinin lähde, eikä ruokavaliolla ole merkittävää vaikutusta useimpien terveiden ihmisten kolesterolitasoon. Puhdistunut maine yhdistettynä leivontainnostukseen, kasvaneeseen proteiinin nälkään ja aamiaisen ja brunssin suosioon ovat kasvattaneet kananmunien suosiota vuosi vuodelta suuremmaksi viimeisen kymmenen vuoden ajan. Pian eletään jokavuotista munien kulta-aikaa, kun joulun leivontakausi käynnistyy. Toinen sesonki ajoittuu pääsiäiseen, mutta siinä missä kevään juhla on muutaman päivä piikki, joulu näkyy kysynnässä kuukauden ajan.

kananmunat

Lidlin ilmoitus poistaa valikoimistaan häkkikanaloissa tuotetut munat tämän syksyn aikana aiheutti polemiikin. Nostan hattua päätökselle, toivottavasti se kannustaa yhä useampia tuottajia kohti lattiakanaloita. Samaan aikaan ymmärrän kuitenkin, ettei muutosta ole mahdollista tehdä kertarysäyksellä, sillä edelleen yli puolet kaupassa myydyistä munista tuotetaan virikehäkkikanaloissa. Yhdessä banaanin ja maidon kanssa kananmunat keikkuvat kuitenkin myydyimpien luomutuotteiden joukossa. Luomun osuus kananmunien myynnistä on kaupan keskusliikkeiden mukaan noin 10 % kokonaismyynnistä, kun luomun osuus elintarvikemyynnistä kokonaisuudessaan on kahden prosentin luokkaa. Kun katsotaan koko munatuotantoa eli huomioidaan mm. teollisuuden käyttämät kananmunat, luomun osuus on vain 5 % ja virikehäkkikanaloiden yli 65 %.

Stockmann on tehnyt jo aiemmin saman päätöksen kuin Lidl, mutta jos myös kaksi suurinta kauppaketjua olisi tehnyt vastaavan päätöksen äkkirytinällä, seurauksena olisi ollut todennäköisesti konkursseja ja kananmunapula. Pidemmällä aikavälillä suunta on kuitenkin väistämätön. Kuluttajien arvomaailma on muuttunut jo nyt valtavasti vaikkapa vuosituhannen vaihteesta, jolloin säädettiin EU-direktiivi, joka pakotti luopumaan muista kuin virikehäkeistä, ja kiinnostus eettisempää ruoantuotantoa kohtaan vahvistuu koko ajan. Se on lisännyt myös luomumunien kysyntää jopa siinä määrin, että luomumunista alkaa olla ajoittain pulaa. Luomukanaloita on Suomessa alle 50. Toivottavasti kysyntä kannustaa tuottajia siirtymään luomuun ja tekee siirtymisestä myös kannattavaa. Omalla lompakollani äänestän aina luomun ja lattiakanaloiden puolesta – kuten jo noin puolet suomalaisista tekee. Se on ilahduttavan korkea osuus.

Erot eri tuotantomuotojen välillä liittyvät eläinten elinolosuhteisiin. Tiivistetysti kuvattuna muut paitsi virikehäkeissä elävät kanat elävät vapaana lattialla, ne voivat munia pesiin ja niillä oli orsia ja pehkuja. Luomu- ja ulkokanaloissa asuvat kanat pääsevät myös ulkoilemaan. Ulkokanaloiden munia kutsutaan myös nimellä free range tai friidu. Luomukanaloissa kanoja on neliötä kohden kolmannes vähemmän kuin muissa lattiakanaloissa, kanoja ruokitaan luomurehulla, ne saavat päivittäin myös karkea rehua kuten heiniä tai juureksia ja kanaloissa on ikkunat tuomassa luonnonvaloa. Tuotantomuodon kertoo aukottomasti munankuoresta löytyvän koodin ensimmäinen numero (0=luomu, 1=ulkokanala, 2=lattiakanala, 3=virikehäkkikanala). Sen sijaan esimerkiksi maalaismunat tai onnellisten kanojen munat ovat vain markkinointinimiä, joilla myydään useimmiten virikehäkkikanaloiden munia.

Kedgeree on juuri sellainen arjen pikaruoka, joita meillä munasta useimmiten syntyy. Siitä on yhtä monta versiota kuin tekijääkin, kermaisista mausteisiin. Munat kuuluvat siihen kuitenkin poikkeuksetta. Useimmiten curryllä maustetun riisin ja savustetun koljan joukkoon lohkotaan kiinteäksi keitettyjä munia. Moni kokki kypsentää kalan maidossa ja osa lisää vielä kermaa pyöristämään makua edelleen. Toinen koulukunta suosii mausteisempaa versiota, jossa kermaisuutta antaa ainoastaan reilu nokare voita.

Muutamien kokkauskertojen jälkeen syntynyt oma versioni kedgereestä on asteen epäortodoksinen. Kypsennän koko homman kananmunaa lukuunottamatta yhdessä laakeassa padassa ja käytän ruoassa vaalean kalan sijaan kylmäsavulohta. Yhtä hyvin voit kuitenkin käyttää mitä tahansa muutakin kalaa, vaikkapa savusiikaa. Ruoka ei kaipaa kermaa, vaan on juuri sopivan kermaista reilulla voinokareella. Parasta siinä on lämmin mausteisuus. Makua täynnä oleva arkiruoka syntyy reilussa vartissa.

Kedgeree on oivaa hävikinvähennysruokaa. Voit valmistaa sen edellisen päivän uunikalan jämistä tai upottaa siihen keitetyn riisin. Jos teet ruoan jämistä, kuullota ensin sipulia ja mausteita voissa. Lisää sitten kypsä riisi ja kala. Sekoita huolellisesti, lisää hiukan nestettä, jos seos on kuivaa. Kuumenna kaikki kuumaksi tai kypsennä, kunnes kala on kypsää, jos käytät kylmäsavukalaa. Mausta lopuksi yrteillä ja sitruunamehulla. Nostele päälle kananmunan puolikkaat.

Kedgeree savulohesta

reilu annos kahdelle

1 sipuli
50 g voita
2 tl curryjauhetta
1 tl jeeraa
1/2-1 vihreä chili
2 laakerinlehteä
2 dl keittämätöntä basmatiriisiä
noin 5 dl vettä
noin 150 g kylmäsavulohta siivuina
pieni kourallinen silputtua ruohosipulia
nippu silputtua korianteria
puolikas sitruuna

(suolaa)
1 keitetty kananmunaa

pinnalle yrttejä, vihreää chiliä ja sitruunalohkoja
Voit tarjota halutessasi lisäksi myös turkkilaista jogurttia.

1. Keitä kananmuna kypsäksi.

2. Silppua sipuli, chili ja yrtit. Huuhtele basmatiriisi.

3. Kuumenna sillä aikaa esimerkiksi laakea pata tai paistinpannu. Sulata voi pannulla ja lisää sipuli, kuullota rauhassa ja lisää pannulle kuivat mausteet sekä silputtu vihreä chili. Kuullota matalalla lämmöllä, jotta mausteet avautuvat.

4. Lisää pannulle riisi ja pyörittele mausteet ja sipuli huolellisesti riisin joukkoon. Lisää pataan valtaosa vedestä sekä laakerinlehdet, kuumenna kiehuvaksi ja hauduta kannen alla noin 10 minuuttia. Tarkista välillä, että ruoassa on riittävästi nestettä. Lisää tarvittaessa,

5. Riisin kypsyessä leikkaa kala pienehköiksi paloiksi. Lisää kala riisin joukkoon ja sekoita huolellisesti. Lisää tarvittaessa nestettä. Kypsennä vielä viitisen minuuttia. Mausta muutamalla lusikallisella sitruunamehua ja tuoreilla yrteillä. Maista ja lisää suolaa tarvittaessa.

6. Asettele päälle kananmunan puolikkaat, silppua chiliä ja revi yrttejä. Leikkaa kylkeen lohko sitruunaa jokaiselle. Tarjoa rinnalla halutessasi turkkilaista jogurttia.

yhteistyoPostaus on toteutettu yhteistyössä Luomumuna luonnollisesti -hankkeenkanssa

Hyvä pata on ikuinen kumppani – Merituulin suklainen chili con carne

Pata on kapine, joka pysyy meillä keväästä syksyyn visusti kaapissa – paria pataleipää lukuunottamatta. Lehtien kellastuessa kaivan sen kuitenkin heti esille. Ensimmäinen patani on kulkenut mukana reilusti yli kymmenen vuotta ja on edelleen kuin uusi. Laadukas pata on ikuinen kumppani, kun siitä malttaa pitää huolta.

hyvä pata chili con carne

Patoja voi valita taginesta savipataan. Osin kyse on makuasioista, mutta valuraudalla – olipa se kokonaan valurautaa tai pinnasta emaloitu – ei mene pahasti pieleen. Montaa pataa ei kaappiin tarvitse mallailla, yhdellä kunnollisella pärjää pitkälle.

Valuraudan vahvuus on paistamisessa, se kuumentuu kunnolla kuumaksi ja ruskistaa kauniisti. Valurauta on myös huomattavasti mainettaan helppohoitoisempi ja sitä on lähes mahdotonta pilata lopullisesti. Se kaipaa pintaansa öljyä, mutta ei muuten vähästä hätkähdä. Ruokaa padassa ei kuitenkaan saa säilyttää. Huokoinen pinta voi kärsiä hapokkaista raaka-aineista kylmänä. Valuradan pahin vihollinen on kosteus, joka ruostuttaa sen. Jopa ruosteisen padan pystyy kuitenkin pelastamaan. Siksi kuivaan kokonaan valurautaisen patani aina pesun jälkeen alhaisella lämmöllä liedellä rutikuivaksi, annan sen jäähtyä kunnolla ja öljyän sen jälkeen huolellisesti. Pataa ei kannata myöskään säilyttää tiiviisti kannella suljettuna.

Emaloitu on helpompi puhdistaa ja kestää tiskiaineen käytön. Toisaalta se ei kestä raaputtamista, eikä varsinkaan lämpöshokkeja eli nopeita lämpötilan muutoksia suuntaan tai toiseen, muuten emalipinta voi rikkoutua hämähäkinseittimäiseksi verkoksi. Sen jälkeen pata on käyttökelvoton, koska pinnasta alkaa irtoilla emalinpalasia ruokaan. Pata pitää malttaa lämmittää rauhassa, kuumaa pataa ei saa nostaa ulos pakkaseen jäähtymään, eikä tulikuumaksi lämmitettyyn pataan kannata lorauttaa vaikkapa jääkaappikylmää valkkaria. Emalipintaan jää myös aikaa myöten lähes väistämättä jonkin verran käytönjälkiä.

vinkki
Jos ruoka palaa kiinni emalipataan, sen saa puhdistettua keittämällä padassa vettä ja konetiskiainetta. Ruokaa ei saa irrottaa raaputtamalla teräsvillalla tai metallisilla työvälineillä, sitä emalipinta ei kestä. Pohjaanpalanutta likaa voi kuitenkin varovasti irrotella puulastalla. 

Ominaisuuksiltaan valuraudan ja emalin väliin osuu harvemmin käytettävä pinnoite, musta emali. Siinä yhdistyvät valuraudan hyvät paisto-ominaisuudet ja emalin helppo puhdistettavuus. Paistokyvystä kertonee aika paljon, että mm. laatumerkkinä tunnettu Le Creuset käyttää sitä emaloiduissa valurautapaistinpannuissaan. Tomaattipohjainen kastike ei värjää sitä kuten valkoiset vastineensa ja siinä voi myös säilyttää ruokaa. Mustaa emalia käytetään suhteellisen vähän, esimerkiksi Le Creusetin mattamustassa padassa on kuitenkin mustaa emalia oleva sisäpinnan pinnoite.

Tavallisen padan rinnalla käytän taginea. Sen kannen suippo, kartionmuotoinen huippu kerää höyryn padan sisältä, höyry tiivistyy nesteeksi ja valuu takaisin pataan. Taginessa ruoka ei tarvitse juurikaan nestettä ja pysyy erityisen mehevänä. Lopputulos on ihana, mutta tilaavievää kapistusta ei kannata satunnaisen padan takia ostaa. Aika lailla saman lopputuloksen saa nk. braising-menetelmällä. Siinä pata peitetään visusti leivinpaperilla ja vasta leivinpaperin päälle nostetaan kansi. Paperi tiivistää padan ja höyry jää padan sisälle. Idea on siis jokseenkin sama kuin taginessa, mutta sijoitus on vain yhden paperiarkin suuruinen.

vinkki


Alkusyksystä ilmestyi Merituuli Lindströmin kirjoittama ja Kreetta Järvenpään kuvaama tunnelmallinen Pataruokaa-kirja. Hidasta ruokaa viipyilevässä tunnelmassa, johon sopii vaikka pari erää lautapelejä. Olen laputtanut kirjasta jo monta reseptiä testiin talven pakkaspäiviä varten. 

Oheinen suklainen chili con carne on suoraan kirjasta. Se on makumaailmaltaan mieto ja täyteläinen, hyvin suklainen. Itse jäin kaipaamaan tuhdimpaa chilinmakua. Kirjassa pata tarjottiin tortillan täytteenä. Neljänkin tunnin haudutuksen jälkeen pata jää siihen tarkoitukseen ohjeen mukaisilla nestemäärillä löysäksi. Vähennä siis nestettä, jos tarjoat padan siten. Söimme padasta kahdestaan neljä päivää eli ohje on reilu ja pata täyttävää ja tuhtia syötävää. Oma lempichilini on kymmeniä kertoja koeteltu suosikkini.

Chili con carne

kuudelle – kahdeksalle

1 kg naudan kulma- tai sisäpaistia
2 sipulia
6 valkosipulin kynttä
2 porkkanaa
1 punainen paprika
100 g juuriselleriä
2 tl korianterinsiemeniä
1 rkl juustokuminaa
2 kardemumman palkoa
1 rkl savustettua paprikajauhetta
1 rkl mietoa chilijauhetta
n. 1 tl chililastuja
2 dl vettä
1 tlk tomaattimurskaa
1 dl lihalientä
rypsiöljyä paistamiseen
2 dl punaviiniä
1 rkl fariinisokeria
noin 1 tl suolaa
2 prk (á valkoisia papuja tomaattikastikkeessa)

Viimeistelyyn

(worchesterkastiketta)
50 g tummaa suklaata
suolaa
chiliä

tarjoiluun

ranskankermaa
tuoretta korianteria
limen lohkoja
(maissitortilloja tai riisiä)

1. Kuumenna uuni 150 asteeseen.

2. Nosta liha lämpenemään ja kuutioi se pienehköiksi kuutioiksi. Hienonna sipulit ja valkosipuli. Kuutioi porkkanat, selleri ja paprika noin sentin kokoisiksi kuutioiksi.

3. Kuumenna tilkka öljyä padassa ja kuullota sipuleita ja kuutioituja kasviksia maltillisella lämmöllä. Kuumenna samaan aikaan paistinpannu kuumaksi ja paista lihat muutamassa erässä öljyssä. Kaada ruskistetut lihat pataan kasvisten sekaan. Irrota maut pannulta kaatamalla siihen tilkka vettä.

4. Lisää kuivat mausteet pataan ja paista hetki, kunnes siemenet alkavat pehmentyä ja tuoksua.

5. Lisää kaikki ainekset papuja lukuunottamatta. Sekoita ja peitä kannella. Nosta uuniin. Hauduta noin tunti ja lisää sen jälkeen pavut.

6. Hauduta pataa vähintään neljä tuntia tai kunnes liha on muhinut mureaksi ja kasvikset ovat sulaneet paksuksi muhennokseksi. Lisää (noin 1 rkl worchesterkastiketta) ja raastettu suklaa. Suklaa kannattaa ennen raastamista leikkaa pienehköiksi palasiksi, ettei käsiesi lämpö sulata sitä. Tarkista maku ja lisää tarvittaessa suolaa ja chiliä.

7. Tarjoa ranskankerman, tuoreen korianterin ja limen lohkojen kera. Voit tarjota padan myös maissitortillojen tai riisin kanssa.

Pataruokaa-kirja on saatu lehdistökappaleena. 

Huh, mitä elitismiä!

Juha Akkanen kirjoitti pari päivää sitten Helsingin Sanomissa, miten yksinhuoltajaäidillä ei ole aikaa eikä varaa pohtia jauhelihahyllyllä, onko nautaa hemmoteltu oluella ja klassisella musiikilla. Ruokahifistely on siis hänen mukaansa elitismiä. Uuden ajan ökyvene, tapa erottautua rahvaasta.

paahdettu-omenasose

Muistatte ehkä huulipunaindeksin: Taantumassa huulipunien myynti kasvaa, koska tarve hemmotella itseään ei katoa huonompinakaan aikoina, mutta rahaa siihen on vähemmän käytettävissä. Siksi ulkomaanmatkan tai puseron sijaan ostetaan huulipuna. Sen budjetti kestää. Hiukan samasta ilmiöstä on kyse myös Akkasen hifistelyksi haukkumassa ruokaan panostamisessa. Harvan budjetti kaatuu satunnaiseen artesaanipastapussiin tai herkuttelujuustoon paikallismeijeristä.

Ruokahifistelyyn – tai ruokaan panostamiseen – on varaa vaikka bemariin ei olisikaan – tai sellaista ei haluaisi. Pastamaailman bemari maksaa kolmisen euroa ja jaguaari kuusi euroa. Samassa perheessä voidaan hyvillä mielin syödä linssikeittoa tiistaina ja aloittaa viikonloppuaamu artesaanileivällä. Koko kattilallinen keittoa maksaa vähemmän kuin yksi limppu, mutta leipä on se huulipuna. Hemmottelu, johon useimmilla on varaa.

Akkasen esille nostamien Kobe-härän, puolikkaiden porojen tai Puruveden muikunmädin sijaan ruokaharrastajat intoilevat tosiasiallisesti tällä hetkellä varsin kohtuuhintaisista elämyksistä: Satokausista, pitkään haudutetuista padoista, metsänantimista, nose-to-tailista, bistroruoasta ja tietenkin kasviksista sekä kasvipohjaisista proteiineista. Istumme kahden ruokaharrastajan kanssa samaan pöytään joka viikko, tarjolla on ollut mm. hyvästä savukyljestä keitettyä borssia. Siis kaalia, punajuurta ja possua. Ei ylämaankarjaa eikä sitä muikunmätiä Puruvedeltä.

Jos vuosituhannen vaihteen jälkeen Suomessa seottiin tähdistä ja 200 euron yllätysmenuista, nyt huokaillaan Kalle Kiukaisen risottoja ja eriparilautasilta tarjoiltua sipulipiirakkaa. Helsingin parhaaksi ravintolaksi äänestettiin BasBas, joka omistajiensa mukaan tarjoaa ruokaa, jota kuka tahansa alan ammattilainen osaisi tehdä. Ei molekyylejä, vaan tatteja, tomaatteja, burrataa ja käsintehtyä pastaa. Ruoan ohella vähintään yhtä olennaista on, että paikassa ei ole ripaustakaan tärkeilyä. Hyvä ruoka ei vaadi pokkurointia eikä tähtikokkeja – mutta pirunhyviä sellaisia kyllä. Ravintolan poikkeuksellinen suosio perustuu nimenomaan turhan elitismin karsimiseen ja lämpimään tunnelmaan, sen kynnys on huippuravintoloiden kategoriassa matalalla.

Akkasen pointti katoaa osin jo ihan faktisia lukuja katsomalla. Vaikkapa Jakomäkeä ei ole totuttu pitämään eliitin kehtona, mutta siellä kuten muuallakin Pohjois- ja Koillis-Helsingissä luomuruoan myynnin kasvu on nopeinta prosentuaalisesti. Siis sen Akkasen elitistiseksi kutsuman luomuruoan. Sitäkään ei kuitenkaan kannata niputtaa yhteen kasaan: Luomubroileri on arvokas pienten volyymien tuote, -porkkana tai -jauheliha sopivat useimpien budjettiin. Toki hifistelyn voi viedä äärimmilleen. Kobehärkä tai Bosgårdin rotukarja ovat kuitenkin harvojen herkkua tai ainakin harvinaista herkkua.

Akkasen mukaan lähi-, luomu- ja muun erikoisemman ruoan tekee elitistikseksi se, että vaatii varaa, aikaa ja viitseliäisyyttä hankkia sitä. Onkohan Akkanen viime aikoina piipahtanut ihan helsinkiläisen peruslähiön perusmarketissa? Kyllä kauppa haluaa myydä sitä, mikä kaupaksi menee. Siksi vihannes- ja hedelmäosastoilta saa lohjalaista käsinpuristettua omenamehua, leipäosastolla on tarjolla paikallisten leipomoiden tuotteita ja kananmunat eivät ole enää pelkästään laatuluokitettuja vaan vaikkapa Kuorttisen munia.

Tapaamme huokailla italialaisten marketien perään, mutta ei ole hyviä ruokakauppoja, ellei ole hyvästä ja laadukkaasta ruoasta kiinnostuneita, maksavia asiakkaita. Sellaisia ruokainnostus on tuonut lisää. Siksi kauppojen hedelmä- ja vihannestiskit hehkuvat kaikissa sateenkareen väreissä. Kurpitsaa, kaalien värisuora, laareittain bataattia, kotimaista broccooliinia. Muutama vuosi sitten tarjolla näistä oli korkeintaan bataattia ja sitäkin vain muutama perunoiden kyljessä. Leipähyllyille nostellaan muovipussien lisäksi myös paperipusseja, bulkkitomaattimurskan sijaan valitaan Muttia tai San Marzanoa. Laadulla on oikeasti monelle väliä. Ja maussa, siinä on eroa.

Puhtaasta ruoasta on jo vuosia toivottu menestyksekästä vientituotetta. Tulokset ovat edelleen vaatimattomia – yksi yritys vastaa valtaosasta koko Venäjän tilanteen vuoksi kutistunutta ruokavientiä ja Tekesin ruokainnovaatioihin kohdistuvat tuet ovat vähällä käytöllä. Suomalaisella kustannusrakenteella on turha kuvitella myyvänsä hintavetoista bulkkia ja toisaalta Pohjolasta käsin ei jo pelkästään ilmastosyistä ryhdytä Euroopan tomaattiaitaksi. Vientiin tähtäävälle yritykselle paras kirittäjä on vaativa kotimarkkina, joka pakottaa kehittymään ja olemaan kilpailukykyinen. Maailmalla ei puolivalmiilla pärjää. Suomalainen vaativa ruokaharrastaja voisi olla monen yrityksen paras kaveri, jos maksamme vain silloin, kun rahalle saa vastinetta.

Ruokaharrastaminen on helppo tuomita elitistikseksi, mutta jo nyt se on leventänyt leipää monilla pienillä tiloilla, palkinnut laatuun panostavia tuottajia paremmalla katteella ja synnyttänyt Suomeen todennäköisesti viime vuosina enemmän pienyrittäjyyttä kuin mikään muu yksittäinen toimiala. Työttömyyden piinaamassa Suomessa keskustellaan A-studiossa kokkipulasta. Noma-ilmiön myötä syntyneen ravintolabuumin arvioidaan synnyttäneen Tanskaan yli 10 000 uutta työpaikkaa ravintola-alalle sitten vuoden 2008 (mikä on enemmän kuin Suomen työllisyyden kasvu viimeisen vuoden aikana, vaikka se osoittaakin piristymisen merkkejä).  Lonely Planet valitsi Helsingin maailman kolmanneksi parhaaksi matkakohteeksi – yhdeksi syyksi mainittiin piristynyt ravintolaelämä ja kiinnostavat tapahtumat. Kumpaakaan ei syntyisi ilman vahvaa paikallista kysyntää.

Huh, mitä elitismiä tosiaan! Vaiko sittenkin aidosti muuttuneet arvot ja kulutuskäyttäytyminen? Ei pelkästään Espoon kulta-hammasrannikon hifistelyä, vaan mahdollisuus, johon monen yrittäjän kannattaa tarttua?

*****
Jutun kuvassa padallinen silkkaa elitismiä. Lohjalaisia Loboja lähikaupastamme 2,99 euron kilohintaan.