Image       x Suomen Blogimedia

Kategorian arkisto: Ravintolat

Ah Ahorita! – pikaruoan paremmin pukeutunut serkku hakee tilaa markkinasta

Maailmalla jo hetken jyllännyt fast casual on rantautumassa laajemminkin Suomeen. Kesällä kaksi ensimmäistä meksikolaista pikaruokaravintolaa avannut Royal Ravintolat ei ole ainoa, joka aikoo vallata vähän laadukkaammin valmistetuilla lattarimauilla maan.

ahorita

Royal Ravintoloiden Ahoritassa homman pohjana on paikan päällä prässätty maissitaco, jolle täytteet kootaan asiakkaan odottaessa. Grillattua tinga-kanaa, achiote-possua luumulla, meksikolaista juustoa queso frescaa, limettistä lohi-siikacevichea, tofua tai kasvis”veefia”. Tacon sisään kääräistään lisäksi punajuuri-quinoaa, lehtikaalia ja kurpitsaa, rinnalla tarjotaan tuhdin avokadoista guacamolea, kookosriisiä ja kanelilla maustettua valkopaputahnaa ja annos viimeistellään valitun tulisuusasteen salsalla. Vahvin on chipotlesta valmistettu savuinen versio, suosikkini on raikas, keskivahva tomatillosalsa.

Ruokalistalle on kerätty jokseenkin kaikki ajankohtaiset raaka-aineet ja ajanhenkeen sopivasti ravintolan ruoka on gluteenitonta. Ruoassa on kunnolla makua ja vivahteita. Se on nimittäin uskallettu maustaa kunnolla pelkäämättä, että laimeisiin makuisiin tottunut makaronilaatikkokansa ei pitäisi ruoasta.

ahorita-2

Liikaa täytteitä, tuomitsi meksikolaisen kanssa naimisissa oleva kollegani. Tuolla määrällä tortilla repeää, Meksikossa tacot ovat paljon yksinkertaisempia, hän jatkoi. Autenttista tai ei, pidin Ahoritasta. Vaikka tacot ovat täyttäviä, ateriasta jää hyvä olo. Laadukasta ja maukasta pikaruokaa, jossa on panostettu sekä raaka-aineiden laatuun että makuun. Terveelliseen ja rentoon katuruokaan pohjautuvan konseptin takana ovat mm. Sandrosta ja The Cockista tunnetut Richard McCormick ja Ville Relander.

Ketjun toinen ravintola avattiin Jumboon pari viikkoa sitten, avausviikolla kävimme syömässä Plato Mixton eli neljän tacon lajitelma-aterian kahdesti. Ruoka on rentoa katuruokaa ruokarekkatyyliin, ympäristönä ostari. Kauppakeskus ei miljöönä ole miellyttävin, eikä sitä Jumbossa ole onnistuttu häivyttämään, mutta pääasia eli ruoka on kunnossa. Guacamole on sitä ihteään, täyttä avokadoa, ruoka viimeistellään tuoreilla yrteillä ja valkopaputahna on todella koukuttavaa, kanassa ja possussa taas mahtavat mausteet. Aterian rinnalla tarjottava itsevalmistettu limonadi kuin piste i:n päällä. Erityisesti kurkku-limelimonadi raikastaa maut.

Konsepti toimii, voit syödä paikan päällä tai ottaa aterian mukaan, siitä nimi Ahorita, joka tarkoittaa ”nyt tai vähän myöhemmin”. Alkukankeus näkyy lähinnä pienissä jutuissa – kuten vesimelonilimonadikylvyn saaneessa mekossani. Mukaan otettavat juomamukit ovat liian ohuita, eikä ravintolalla ole vielä telineitä niiden mukana kuljettamiseen. Muki halkesi päälleni.

Perinteistä pikaruokakenttää ovat maailmalla jo jonkin aikaa kampittaneet fast casual -tyyppiset ravintolat: Pikaruokaravintoloiden myynti sakkaa, fast casul on kasvanut kaksinumeroisia lukuja vuosittain. Täyttä yksimielisyyttä siitä, mitä fast casual on, ei ole saavutettu, mutta yksinkertaistetusti se on vähän laadukkaampaa ja kalliimpaa pikaruokaa, tuoreista raaka-aineista. Pikaruoan paremmin pukeutunut serkkupoika, jolle olennaista on usein myös kestävä kehitys. Arvoilla ja puitteilla tehdään pesäeroa perinteisten pikaruokaloiden muovikrääsään ja tehotuotantoon. Suomessa on ollut ensimmäisiä viritelmiä samaan suuntaan ruokarekkojen ja yksittäisten ravintoloiden kautta, mutta pääkaupunkiseudulla useamman ravintolan avannutta Fafa’sia ja Hanko Sushia lukuunottamatta kukaan ei ole vielä tapaillut askelia ketjun suuntaan. Nyt tulijoita on enemmänkin.

Royal Ravintoloiden lisäksi saman raon ovat havainneet myös esimerkiksi Hesburger ja Kotipizza. Molemmat ovat ilmoittaneet pyrkivänsä rakentamaan uudet ketjut vähän laadukkaampaan pikaruokaan – kaikki kolme mexmexia. Genreen on siis tungosta. Hesburgerin Salmeloiden ensimmäinen meksikolaisravintola El Nam on jo avannut ovensa Turussa, Kotipizzan Chalupa on aloittanut ruokarekalla ja on yrityksen ilmoituksen mukaan avaamassa ensimmäiset ravintolat syyskuussa Hietsun halliin ja Kallioon, sen jälkeen on tarkoitus laajentaa franchising-pohjalta. Ahoritoja on toistaiseksi kaksi, Helsingin Kluuvissa ja Vantaan Jumbossa. Seuraavaksi ketju laajenee Raisioon ja vuoden lopussa Ouluun. Tavoitteena on laajentua noin 4-6 ravintolan vuosivauhtia. Jatkossakaan ei ole tarkoitus keskittyä vain kehäkolmosen sisäpuolelle vaan laajentua maakuntiin. Aika näyttää, onko kolmelle samaan koloon pyrkivälle ketjulle Suomen kokoisessa maassa tilaa ja kuka tämän pelin voittaa.

Sekä Ahoritalla että Chalupalla saattaa olla tässä kisassa pari valttia puolellaan. Ei ole sattumaa, että Ahoritan lanseerauksen yhteydessä lausunnot on antanut Richard McCormick ja Chalupan takana sanotaan olevan Shanghai Cowboysta tuttujen Iman ja Amin Charagozlun. McDonald’s saattoi joskus olla maailman kovimpia brändejä, mutta autenttisuutta etsivässä ajassa uudenlaiset riippumattomat toimijat lyövät sen ja muut perinteiset ketjut arvostuksessa. Kasvoton Hesburgerin konseptipäällikkö ja Heikki Salmela vastaan McCormick tai Charagozlun veljekset. Mielikuvakisassa turkulaiset lähtevät takamatkalta.

Olen ehtinyt testata tulokkaista vasta Ahoritan, Chalupa on seuraavana vuorossa. Ja sitten – en keksi yhtään syytä, miksi haluaisin testata Hesburgerin valmistamaa meksikolaista ruokaa. Tiedän olevani helsinkiläinen hemmoteltu ruoanharrastaja, valtaosa suomalaisista ei todennäköisesti jaa mielipidettäni, eikä kaltaisteni rahoilla pyöritetä ketjua valtakunnallisesti. Mutta miksi uskoisin, että Hesburger osaa yhtäkkiä valmistaa hyvää meksikolaista? Tähän kysymykseen saattaa tiivistyä tämä peli.

Yhdysvalloissa perinteisten ketjujen yritykset muokata konseptiaan kohti fast casual -konseptia ovat useimmiten jääneet lähinnä yritelmiksi. Kun Chalupa laajentaa ruokarekastaan, tuleeko siitä samanlaista keskivertomättöä kuin Kotipizzasta? Tätä peliä ei nimittäin voiteta tehokkaimmalla logistiikkaketjulla – vaikka sekin tarvitaan. Kyse on brändistä, mielikuvista ja tarinasta. Royal Ravintolat eivät ole ryvettäneet omaansa pikaruokabisneksessä, sen muutkin ketjut Pizzarium ja Hanko Sushi osuvat ylempään kategoriaan. Ja viimekädessä kyse on tietenkin ruoasta. Olkoonkin, että kaltaiseni nirppanokat eivät ehkä ole enemmistö ostavista asiakkaista, mutta me olemme valmiita maksamaan pikaruoasta 15 euroa. Sen verran esimerkiksi Ahoritassa maksaa ateria – se on yli tuplasti enemmän kuin pikaruokaa myyvässä hampurilaisravintolassa. Sille rahalle pitää tarjota myös enemmän vastinetta kuin mihin pikaruokaravintolassa on totuttu.

****

While a traditional fast food industry has been struggling, new players have managed to lure the customers by upgrading both the food and experience in United States. Fast casual has been the big thing in recent years and has been estimated to be for coming years – growing in the double digits even in the times of recession. The same trend is expected to hit the Finnish market. It began with food trucks and few restaurants in the capital area. During this spring and summer several players have announced to enter the fast casual market.

Ahorita, a newcomer offering tacos and aiming to open four to six restaurants in annum, falls nicely into the category: Tasty food for health conscious consumers, still fast food but with fresher ingredients and more interesting flavours. It may not be authentic Mexican, their tacos stuffed with vast amount of fillings including quinoa, beetroot, kale and protein by choice, but it certainly offers tasty, good quality food. 

Takataskussa – Ruokavinkkejä Tukholmaan

Ilmiöksi Tukholmassa ovat nousseet eturivin ravintoloiden takataskut, bakfickanit, mutkattomat sisarbistrot fine dining -ravintoiden kyljessä. Gastrologikin Speceriet, Oaxen Slip, Mathias Dahlgrenin Matbaren, Frantzénin The Flying Elk, Operakällarenin Bakfickan vain muutamia mainitakseni. Niiden lisäksi iso joukko melko tuoreita rentoja bistroja. Kaupunkiin mahtuu edelleen kahdeksan Michelin tähditettyä ravintolaa, mutta hyvin voi syödä myös tuntuvasti huokeamminkin. 

Kohta tämä uhkaa lipsahtaa perinteeksi. Viimevuotiseen tapaan kevät käynnistyi kirsikankukkien ja magnolioiden keskellä Tukholmassa. Tällä kertaa vietimme siellä viikonlopun miehen kanssa ottamassa varaslähdön kevääseen. Olin ollut kaukaa viisas ja buukannut matkan miehelle joululahjaksi. Perjantaina töiden jälkeen lentokoneella lahden yli ja sunnuntaina laivalla takaisin.

Muutamassa päivässä ehtii Tukholmassa jo paljon, vaikka edelleen jäi nälkää vierailla pikaisesti uudestaan. Lista kiinnostavista ravintoloista, näyttelyistä ja kaupoista on loputon. Siksi oheiseen karttaan (katso kartta) on koottu lyhyen kuvausten kera paitsi suosikkejani myös inspiraatiota tuleville matkoille. Tällä kertaa emme ehtineet esimerkiksi suunnitellusti Rosendalin puutarhaan. Koska palasimme laivalla, mukaan olisi mahtunut vaikka vähän kasvejakin.

Tukholmassa on oikeastaan ainoastaan kaksi vikaa. Kun euro vientiteollisuuden iloksi sukeltaa kruunuun nähden, jo ennestään melko hintava kaupunki on entistä kalliimpi lomailukohde. Toisaalta matkat lahden yli ovat melko edulliset. Toinen vika on siinä, että reissu rajan yli saa minut aina kiroamaan, miten surkeaan kuntoon olen päästänyt ruotsinkielentaitoni. Opiskelin sitä ilolla, kirjoitin joskus sata vuotta sitten laudaturin, käytin sitä vuosia töissä, luen edelleen ruotsiksi ja nyt päädyn lähes poikkeuksetta puhumaan englantia yksinkertaisissakin tilanteissa. Noloa.

Vuosien laiminlyönnin jälkeen Tukholma on kuitenkin valloittanut minut. Ystävälliset naapurit, ne asteen välittömämmät, jotka naapuripöydästä intoutuvat kehumaan Tukholmaan rantautunutta Farangia, kun kuulevat meidän puhuvat suomea tai vinkkaavat kahvilajonossa kokeilemaan key lime pietä, ”koska se on parasta, mitä tästä kahvilasta saa”.

Tukholma on taivas ruokaa rakastavalle. Tällä kertaa söimme laidasta laitaan, korealaisesta skandinaaviseen ja lisäksi erinomaista pullaa ja pakkasimme tuliaiskassit täyteen herkkuja. Östermalmin kauppahallin valikoimaa on erityisen mielenkiintoista tutkia perjantaisin, kun tukholmalaiset varustautuvat viikonloppuun, kala- ja lihatiskin tarjonta päihittää mennen tullen parhaimmatkin helsinkiläiset vastineensa.

Klassikko NK:n Saluhall pitää pintansa reissusta toiseen. Ostin taas kuivattuja chilejä Urban Delistä, lähes sama valikoima löytyy kuitenkin myös NK:stä – mutta yli puolet halvemmalla. Havaitsin sen valitettavasti liian myöhään. Ostoskoriin kannattaa pakata myös Kolsvartin täydellistä lakritsia. Tällä kertaa poimin myös helmicouscousia ja gheetä, joita kumpiakin on hankalaa löytää Helsingistä ja onnistuin löytämään purkillisen Wilkin & Sonsin ylellistä metsämansikkahilloa.

Vaikka Tukholmassa saa hyvää ruokaa ilman varaustakin, suosituimpiin ravintoloihin on turha kuvitella saavansa pöytää viime tipassa. Useimmat bistrot alkavat ottaa varauksia vastaan vasta kuukautta ennen, joten kuukausien varoaikaa ei onneksi tarvita.

Lisää hyviä vinkkejä löydät aiemmista postauksista Södermalmilta, Gamla Stanista ja viime kevään ravintolalöydöistä.

Fabrique

useita toimipisteitä ympäri kaupunkia

Fabrique-Gamla-Stan

Tahmainen pähkinäpulla tyydyttää suurimmankin makeannälän. Suosion perusta ovat leipomon hapanjuurileivät, mutta kyllä täällä kelpaa fikatakin perinteiseen ruotsalaiseen tyyliin. Klassikko kanelipulla tekee kauppansa.

Ketjulla on leipomoita ympäri kaupunkia. Useimmat ovat varsin pieniä, kaikissa ei ilmeisesti ole kahvilaa. Suurin kahvila sijaitsee Södermalmilla (Rosenlundsgatan 28), jossa voi lasin takaa seurata myös leipomista. Vanhan kaupungin pikkuinen kahvila (Lilla Nygatan 12) on rauhallinen keidas vain kivenheiton päässä risteilymatkustajien vaellusreitiltä.

Speceriet

Artillerigatan 14, Östermalm. Ei pöytävarauksia.

Aloin tehdä pöytävarauksia aivan liian myöhään, varmaan kymmenen kiinnostavaa ravintolaa myi ei oota. Onneksi löytyi Speceriet, Michelin-tähdellä palkitun Gastrologikin seinänaapurissa sijaitseva rennompi pikkusisar, josta pöytää ei voi varata ennakkoon. Kolme pitkää pöytää, jossa istutaan rintarinnan ventovieraiden kanssa kosketusetäisyydellä, mikä voi ahdistaa, jos henkilökohtaisen tilan tarve on suuri. Ravintolapaikkoja yhteensä reilu parikymmentä ja paikan saa jonottamalla. Itse odotimme paikkaa puolisen tuntia. Kumosimme odotellessa lasit rieslingia ikkunalaudalla istuskellen.

Lyhyt simppeli lista, yksi suosituimmista annoksista on flammenkuchen ja keittiössä pyörii rotisserie. Suosittelen kokeilemaan piikkikampelasta valmistettua täydellistä fish & chips annosta, jossa pehmeä, mutta rapeakuorinen kala yhdistyy maa-artisokkasipseihin ja rakuunamajoneesiin.

chicken specerietfish and chips speceriet

Keittiö sulkee kymmenen aikoihin, kannattaa tähdätä paikalle viimeistään puoli yhdeksän aikoihin ja varautua odottamaan. Kovimpaan nälkään koverretaan tiskillä suuresta juustosta palasia tai siivutetaan leikkeleitä.

Kahden hengen illallinen viineineen noin 1200 kruunua (noin 130 euroa), pääruoat 15-26 euroa, päivän menu reilu 40 euroa.

Arirang

Luntmakargatan 65, pöytävaraus suositeltava.

Kaupungin ensimmäinen jo lähes 40 vuotta toiminut korealainen ravintola, joka edelleen on useiden lähteiden mukaan myös kaupungin paras. Samaan arvioon yhtyi myös naapuripöydän asiakas, jonka mukaan saman perheen omistuksessa ollut ravintola on ehdottomasti autenttisinta korealaista Tukholmassa.

Samainen naapuripöytäläinen muuten kehui myös Tomi Björckin ja Matti Wikbergin Farangin maasta taivaaseen ja totesi, että se ainoa paikka, johon on turha yrittää, ellei pöytävarausta ole tehnyt viimeistään kuukautta ennakkoon. Suosio olisi aika huikeaa ottaen huomioon ravintolan yli 300 asiakaspaikkaa. Valistuneempi lukijani tuolla kommenttilaatikossa kuitenkin totesi, että ihan niin suosittu paikka ole. Vieraskoreutta siis, mutta mielikseenhän sitäkin kuunteli.

arirang 1arirang 2

Päädyimme kokeilemaan kaikki vuosikymmenet samassa osoitteessa sijainnutta perheravintolaa Kaikki äitini reseptit -Nannan suosituksesta. Halusimme kokeilla ruokalistalta useampaa lajia, joten päätimme skipata pääosin alkuruoat ja jakaa kolme pääruokaa kahdestaan. Lopputulos: me ähkyssä ja tarjoilija ihmeissään. ”Hyvinhän te söitte”, hän totesi, kun hän keräsi melkein tyhjentyneet lautasemme, joissa oli riittänyt tyhjennettävää. Pidin erityisesti mehevästä bulgogista ja ihanan tulisen kimchin ansiosta sopivasti potkivasta kim chi bokkumista, jossa samaan wokkiin oli päätynyt kimchiä ja possua.

Kahden hengen tukeva illallinen juomineen noin 1000 kruunua (nykykurssilla noin 110 euroa). Pääruoat noin 20-25 euroa.

Muutama käytännön vinkki

Viikonloppuisin torstaista eteenpäin normaalisti melko kalliilla Arlanda Expressillä matkustaa kahdestaan lähes puoleen hintaan (300 kruunua kahdelta) )(tieto 1.5.2015). Tarjous pitää osata hakea automaatin valikosta. Nopea junayhteys on helpoin ja käytännöllisin tapa matkustaa kentältä keskustaan.

Taksitoiminta on Ruotsissa vapautettu sääntelystä. Kannattaa suosia isojen ja luotettavien yhtiöiden autoja ja tarkistaa esimerkkihinnat ikkunasta etukäteen. Jonostakaan ei tarvitse valita ensimmäistä, vaan asiakas voi valita haluamansa.

Luottokortti käy kaupungissa kattavasti. Tällä kertaa en vaihtanut kruunun kruunua, vaan kaikki ostokset hoituivat kortilla, jopa yksittäiset vesipullot. Taksit ja kaupat hyväksyvät kortin poikkeuksetta. Olenpa törmännyt pariinkin liikkeeseen, joka ei edes huoli käteistä. Ruotsi on itse asiassa maailman vähiten käteistä käyttävä yhteiskunta, jopa asunnottomien lehteä myyvät ovat varustautuneet Guardianin mukaan kortinlukijoilla.

Lento-laivayhdistelmä on osoittautunut moneen kertaan käteväksi yhdistelmäksi. Perjantaina sekä Finnair että Norwegian lentävät tällä hetkellä neljän aikaan Tukholmaan, mikä tunnin aikaeron takia tarkoittaa sitä, että neljältä myös laskeutuu Tukholmaan ja jo perjantai-iltana on mukavasti aikaa tutustua kaupunkiin. Paluu sunnuntaina laivalla mahdollistaa, että Tukholman sisustusliikkeistä ja ruokakaupoista voi ottaa kaiken irti, kun ei tarvitse miettiä matkatavaran kanssa painorajoja.

viking line alkupala

Tällä kertaa sain kutsun laivalle Viking Lineltä. Hyödynsimme laivamatkan testaamalla Michael Björklundin Viking Linelle suunnitteleman menun, jossa käytetään ahvenanmaalaisten lähituottajien tuotteita. Kuvan alkupalalautasella oli marinoitua siikaa, pikkelöityjä kasviksia ja maakunnan ylpeyttä kermaista Kastelholma-juustoa. Hienoa, että iso varustamo hyödyntää kotimaakuntansa pienten tuottajien osaamista. Toukokuussa vuorossa on uusi menu, samppanjamenu, joka on syntynyt Suomen ensimmäisen Master of Winen Essi Avéllanin ja Björklundin yhteistyönä.

Karttaan on kerätty liuta mansikkapaikkoja, löytyvätkö sinun suosikkisi jo sieltä?

*****

The rising stars of the restaurant scene in Stockholm are cozy, easy-going bistros that offer quality food in a laid-back atmosphere and with a wallet-friendly pricing. There are still altogether eight Michelin starred restaurants in the city, but now several of them have also a more casual bakfickan, back pocket, as Swedes like to call these more affordable little sisters. Gastrologik has Speceriet, Oaxen Slip, Mathias Dahlgren Matbaren, Frantzén The Flying Elk, Operakällaren Bakfickan to start with.

Speceriet, located wall-to-wall to the restaurant Gastrologik, is a relaxed and intimate eatery with three communal tables that are filled on a first-come-first-served basis, no reservations policy. I highly recommend their version of fish and chips in which a crispy-battered and well-cooked turbot is served with crunchy jerusalem artichoke chips and tarragon mayonnaise – the whole being greater than the sum of its parts. A dinner for two with couple of glasses of wine around 1200 SEK (130 EUR).

The first and apparently still the best and most authentic Korean restaurant of the city, Arirang, has been run by the same family for decades. A reservation recommended at dinner time. 

Fabrique sells its famous artisanal bread baked in a stone oven and traditional cinnamon buns in several locations throughout Stockholm. The flagship of the bakery chain is located in Södermalm but several of its other location serve also as a perfect stop for fika, a cup of coffee and a cinnamon bun. If you happen to be in Gamla Stan, there is a beautiful one lurking just one block away from the main streets.  

The Cock, Kasarmitorin uusi tulokas

Helsingissä ei liene montaa edes hiukan ravintolaelämästä kiinnostunutta, joka ei olisi jo kuullut, että Richard McCormickin ja Ville Relanderin luotsaama The Cock on avannut ovensa entisissä Kellarikrouvin tiloissa. kooste-the-cockSandrosta ja katuruokaprojekteista kuten ruokarekastaan tunnetun Richard McCormickin ja Helsingin ensimmäisenä ruokastrategina profiloituneen Ville Relanderin aikaisemmat kannukset ovat sen verran painavat, että tieto ensimmäisen yhteisen ravintolan avaamisesta sai kuhinaa aikaan. Kohtuullisen täyttä on ollut alussa kuuleman mukaan jopa tiistaisin.

Kasarmitorin kulmaan avautuneessa ravintolassa näkyvät opintomatkat mm. Tukholmaan. Ihmettelisin, jos oppia ei olisi haettu lahden takana esimerkiksi Nytorget 6:stä tai sen sisarravintolasta, paikassa on paljon samaa henkeä ja molempien keittiössä pyörii rotisserie.

Rento The Cock on toki trendikäs, mutta samaan aikaan se on tärkeilemätön ja helposti lähestyttävä. Annokset on suunniteltu jaettavaksi, menu on kirjoitettu ravintolan kaakeliseinään, jälkkärit katettu buffaksi pingispöydälle. Ruokalista on lyhyt, mutta aukioloajat sen sijaan ovat virkistävän pitkät. Hyvien ruokakaupunkien bistrojen tapaan ruokaa tarjotaan aamiaisesta myöhään yöhön. Olen kaivannut Helsinkiin lisää ravintoloita, joissa aamiainen tilataan listalta ja tarjoillaan pöytään. The Cock on vastaus huutooni.

Yksi paikan vetonauloista ovat edulliset osterit. Kaksi euroa kappaleelta maksavat herkkupalat ovat löytäneet yleisönsä, pelkästään niiden avaaminen työllistää yhden kokin päivällisaikaan. Keittiö on muuten piilossa, mutta osterien avaaminen käy ohjelmanumerosta, sillä se tehdään asiakkaiden silmien edessä ravintolan yläkerrassa. Hyvän osterin tunnistaa kuulema kahdesta asiasta: Raikkaasta tuoksusta ja kuoren sisällä olevasta nesteestä. Kuiva osteri ei ole tarjoilukelpoinen.

osterit-the-cock

Ravintolan konseptin johtoajatuksena on ollut kohtuullinen hintataso. Richard McCormick totesi Helsingin Sanomissa, että Helsingissä ulkona syöminen on liian kallista, hänestä kalleinkaan annos ei saisi maksaa pariakymppiä enempää. Ajatus toteutuu The Cockin listalla, listan kallemmainkin annoksen 22 eurolla. Kahden hengen illallinen pullollisella viiniä maksoi noin sata euroa. Helsingissä se on tällä hetkellä erittäin kohtuullista.

Olen syönyt The Cockissa jo kahdesti muutaman viikon sisällä avaamisesta. Ensimmäisen illallisen tarjosi ravintola, jälkimmäisen maksoin itse. Kahden kerran perusteella vähäiset kilometrit näkyvät vielä kompurointina. Pieniä lipsahduksia, kuten turhan haaleana tarjottua lihaa. Suurempia, kuten keliaakikon annoksessa ollut gluteeni. Ravintola, joka sanoo erityisesti panostavansa myös kasvisruokaan sortuu tarjoamaan kasvissyöjille useamman kierroksen melko mitäänsanomatonta tomaattipastaa samalla, kun lihansyöjille riittää erilaisia annoksia maistettavaksi. Listan perusteella se oli kuitenkin vain tarjoilijan erehdys, muitakin vaihtoehtoja kasvissyöjille olisi ollut tarjolla.

Alkukankeudesta huolimatta pidän kovasti The Cockista. Ravintolaan nimeen saakka noussut rotisseriessa valmistettu kukonpoika on erinomaista, siivet koukuttavia, edulliset osterit hieno oivallus. Lasi shampanjaa ja pari osteria nostavat kyllä arjen yläpuolelle – tosin kuohuvan joisin mieluusti ihan oikeasta shampanjalasista enkä vesilasista. Samoin laseittain myytäviä viinejä voisi olla muutama nykyistä enemmän.

Annosten jakaminen toimii hyvin, mikä mahdollistaa useamman ruoan maistelun. Olen syönyt parilla vierailulla listan lähes läpi ja pääosin tarjonta on maukasta muutamaa mitäänsanomattomampaa ruokalajia kuten tomaattipastaa lukuunottamatta. Ja ne siivet – ne voisin ottaa päivittäiseen ruokavaliooni. Niin hyviä en ole saanut aiemmin. Osansa on raaka-aineena käytetyllä kunnon kukonpojalla, toinen puoli lisää tulee erinomaisesta maustamisesta ja kypsentämisestä.

Ehkä vielä ei olla ihan perillä, mutta pitkällä ollaan. Fine diningiä ei ole tarjolla, vaan ronskia bistroruokaa. Sellaista Helsinkiin on kaivattu. Kiitoksen ansaitsee myös ystävällinen ja huomaavainen palvelu. Jos kaksi syö vähän reilulla satasella näin maukkaan ja mutkattoman illallisen ja juo pullon viiniä päälle, The Cock saa meistä vieraita jatkossakin.

The Cock, Fabianinkatu 17

*****

The Cock, a new restaurant created by two familiar forces in Helsinki food scene, Richard McCormick, known for much lauded Sandro and his projects around street food, and Ville Relander, a former Project Manager of Culinary Culture Strategy at City of Helsinki, has now been open for around a month. And there isn’t a soul in the city that would not have heard about “the new Cock in town”.

A rotisserie, sharing plates, long opening hours starting with a breakfast served from early in the morning and a wallet-friendly pricing are combined in the concept of this restaurant located in a corner of Kasarmitori just a block away from the Esplanade. The place is surely trendy with clear Stockholm influences, but yet at the same time approachable and refreshingly devoid of any cockiness.

Based on two visits they are close to putting all the pieces together, but not quite there yet – small blunders like few mundane dishes and meat served lukewarm as well as one serious mistake, a dish containing gluten served to a person with celiac disease. But in all fairness the place had been open for only couple of weeks before our dinners, so they will certainly up their game with time.

That said they are already more than halfway up the mountain, staples of their kitchen like the succulent chicken (or more precisely cockerel – this explains the slightly bawdy name) and oysters for two euro apiece, their attentive service as well as reasonable pricing both in food and wines form a solid foundation to build on. And their chicken wings are to die for – I would not resist having them in my daily regimen. 

A dinner for two with a bottle of wine around 100 euro – in Helsinki this is a very reasonable price level.