Juha Akkanen kirjoitti pari päivää sitten Helsingin Sanomissa, miten yksinhuoltajaäidillä ei ole aikaa eikä varaa pohtia jauhelihahyllyllä, onko nautaa hemmoteltu oluella ja klassisella musiikilla. Ruokahifistely on siis hänen mukaansa elitismiä. Uuden ajan ökyvene, tapa erottautua rahvaasta.
Muistatte ehkä huulipunaindeksin: Taantumassa huulipunien myynti kasvaa, koska tarve hemmotella itseään ei katoa huonompinakaan aikoina, mutta rahaa siihen on vähemmän käytettävissä. Siksi ulkomaanmatkan tai puseron sijaan ostetaan huulipuna. Sen budjetti kestää. Hiukan samasta ilmiöstä on kyse myös Akkasen hifistelyksi haukkumassa ruokaan panostamisessa. Harvan budjetti kaatuu satunnaiseen artesaanipastapussiin tai herkuttelujuustoon paikallismeijeristä.
Ruokahifistelyyn – tai ruokaan panostamiseen – on varaa vaikka bemariin ei olisikaan – tai sellaista ei haluaisi. Pastamaailman bemari maksaa kolmisen euroa ja jaguaari kuusi euroa. Samassa perheessä voidaan hyvillä mielin syödä linssikeittoa tiistaina ja aloittaa viikonloppuaamu artesaanileivällä. Koko kattilallinen keittoa maksaa vähemmän kuin yksi limppu, mutta leipä on se huulipuna. Hemmottelu, johon useimmilla on varaa.
Akkasen esille nostamien Kobe-härän, puolikkaiden porojen tai Puruveden muikunmädin sijaan ruokaharrastajat intoilevat tosiasiallisesti tällä hetkellä varsin kohtuuhintaisista elämyksistä: Satokausista, pitkään haudutetuista padoista, metsänantimista, nose-to-tailista, bistroruoasta ja tietenkin kasviksista sekä kasvipohjaisista proteiineista. Istumme kahden ruokaharrastajan kanssa samaan pöytään joka viikko, tarjolla on ollut mm. hyvästä savukyljestä keitettyä borssia. Siis kaalia, punajuurta ja possua. Ei ylämaankarjaa eikä sitä muikunmätiä Puruvedeltä.
Jos vuosituhannen vaihteen jälkeen Suomessa seottiin tähdistä ja 200 euron yllätysmenuista, nyt huokaillaan Kalle Kiukaisen risottoja ja eriparilautasilta tarjoiltua sipulipiirakkaa. Helsingin parhaaksi ravintolaksi äänestettiin BasBas, joka omistajiensa mukaan tarjoaa ruokaa, jota kuka tahansa alan ammattilainen osaisi tehdä. Ei molekyylejä, vaan tatteja, tomaatteja, burrataa ja käsintehtyä pastaa. Ruoan ohella vähintään yhtä olennaista on, että paikassa ei ole ripaustakaan tärkeilyä. Hyvä ruoka ei vaadi pokkurointia eikä tähtikokkeja – mutta pirunhyviä sellaisia kyllä. Ravintolan poikkeuksellinen suosio perustuu nimenomaan turhan elitismin karsimiseen ja lämpimään tunnelmaan, sen kynnys on huippuravintoloiden kategoriassa matalalla.
Akkasen pointti katoaa osin jo ihan faktisia lukuja katsomalla. Vaikkapa Jakomäkeä ei ole totuttu pitämään eliitin kehtona, mutta siellä kuten muuallakin Pohjois- ja Koillis-Helsingissä luomuruoan myynnin kasvu on nopeinta prosentuaalisesti. Siis sen Akkasen elitistiseksi kutsuman luomuruoan. Sitäkään ei kuitenkaan kannata niputtaa yhteen kasaan: Luomubroileri on arvokas pienten volyymien tuote, -porkkana tai -jauheliha sopivat useimpien budjettiin. Toki hifistelyn voi viedä äärimmilleen. Kobehärkä tai Bosgårdin rotukarja ovat kuitenkin harvojen herkkua tai ainakin harvinaista herkkua.
Akkasen mukaan lähi-, luomu- ja muun erikoisemman ruoan tekee elitistikseksi se, että vaatii varaa, aikaa ja viitseliäisyyttä hankkia sitä. Onkohan Akkanen viime aikoina piipahtanut ihan helsinkiläisen peruslähiön perusmarketissa? Kyllä kauppa haluaa myydä sitä, mikä kaupaksi menee. Siksi vihannes- ja hedelmäosastoilta saa lohjalaista käsinpuristettua omenamehua, leipäosastolla on tarjolla paikallisten leipomoiden tuotteita ja kananmunat eivät ole enää pelkästään laatuluokitettuja vaan vaikkapa Kuorttisen munia.
Tapaamme huokailla italialaisten marketien perään, mutta ei ole hyviä ruokakauppoja, ellei ole hyvästä ja laadukkaasta ruoasta kiinnostuneita, maksavia asiakkaita. Sellaisia ruokainnostus on tuonut lisää. Siksi kauppojen hedelmä- ja vihannestiskit hehkuvat kaikissa sateenkareen väreissä. Kurpitsaa, kaalien värisuora, laareittain bataattia, kotimaista broccooliinia. Muutama vuosi sitten tarjolla näistä oli korkeintaan bataattia ja sitäkin vain muutama perunoiden kyljessä. Leipähyllyille nostellaan muovipussien lisäksi myös paperipusseja, bulkkitomaattimurskan sijaan valitaan Muttia tai San Marzanoa. Laadulla on oikeasti monelle väliä. Ja maussa, siinä on eroa.
Puhtaasta ruoasta on jo vuosia toivottu menestyksekästä vientituotetta. Tulokset ovat edelleen vaatimattomia – yksi yritys vastaa valtaosasta koko Venäjän tilanteen vuoksi kutistunutta ruokavientiä ja Tekesin ruokainnovaatioihin kohdistuvat tuet ovat vähällä käytöllä. Suomalaisella kustannusrakenteella on turha kuvitella myyvänsä hintavetoista bulkkia ja toisaalta Pohjolasta käsin ei jo pelkästään ilmastosyistä ryhdytä Euroopan tomaattiaitaksi. Vientiin tähtäävälle yritykselle paras kirittäjä on vaativa kotimarkkina, joka pakottaa kehittymään ja olemaan kilpailukykyinen. Maailmalla ei puolivalmiilla pärjää. Suomalainen vaativa ruokaharrastaja voisi olla monen yrityksen paras kaveri, jos maksamme vain silloin, kun rahalle saa vastinetta.
Ruokaharrastaminen on helppo tuomita elitistikseksi, mutta jo nyt se on leventänyt leipää monilla pienillä tiloilla, palkinnut laatuun panostavia tuottajia paremmalla katteella ja synnyttänyt Suomeen todennäköisesti viime vuosina enemmän pienyrittäjyyttä kuin mikään muu yksittäinen toimiala. Työttömyyden piinaamassa Suomessa keskustellaan A-studiossa kokkipulasta. Noma-ilmiön myötä syntyneen ravintolabuumin arvioidaan synnyttäneen Tanskaan yli 10 000 uutta työpaikkaa ravintola-alalle sitten vuoden 2008 (mikä on enemmän kuin Suomen työllisyyden kasvu viimeisen vuoden aikana, vaikka se osoittaakin piristymisen merkkejä). Lonely Planet valitsi Helsingin maailman kolmanneksi parhaaksi matkakohteeksi – yhdeksi syyksi mainittiin piristynyt ravintolaelämä ja kiinnostavat tapahtumat. Kumpaakaan ei syntyisi ilman vahvaa paikallista kysyntää.
Huh, mitä elitismiä tosiaan! Vaiko sittenkin aidosti muuttuneet arvot ja kulutuskäyttäytyminen? Ei pelkästään Espoon kulta-hammasrannikon hifistelyä, vaan mahdollisuus, johon monen yrittäjän kannattaa tarttua?
*****
Jutun kuvassa padallinen silkkaa elitismiä. Lohjalaisia Loboja lähikaupastamme 2,99 euron kilohintaan.
Hyvä kirjoitus, Jonna!! Akkasen takapajuinen teksti herätti kysymyksen, onko se todella kirjoitettu vuonna 2016…
Mietin ihan samaa. Ja joku Kobe-härkä. Ihan täysi kuriositeetti. Uskoisin, että kysymyksessä on suurempi kuluttajatrendi ylipäänsä – tavaroista elämyksiin – ja siitä jos jostain kannattaisi ottaa kaikki irti ja tehdä Suomesta ruokaskenen kiinnostavin maa. Tanska on onnistunut siinä, ja jos aletaan laittaa kruunuja jonoon, joita tämä status on tuonut matkailurahoina maahan, siinä jää suurimmatkin yritykset kakkoseksi. Ja sitäpaitsi palvelut työllistävät. Tämä on niin lempiaiheeni 🙂
Olipas nopeasti kyhätyn oloinen tuo hesarin kirjoitus, asioiden yhdistely ontui. Aidosti ruuasta kiinnostunut ihminen ei ole elitisti, ja monella on hyvinkin vihreitä arvoja, kun valitsee lähiruokaa jne. vaikkei raha omassa puussa kasvaisikaan. Elitismi on jotain ihan muuta, Totta on kuitenkin se, että kun rahaa on todella niukasti käytettävissä ruokaan, hinta ratkaisee. Terveellisyys ja monipuolisuus saattavat olla täysin toisarvoisia. Ja aika moni menee siitä, mistä aita on matalin, nopeasti ja helpolla.
Oli kieltämättä vähän nopeasti kyhäistyn oloinen, valtakunnan suurimman lehden pääkirjoitussivulla.
Raha vaikuttaa varmaan jossain määrin suurimman osan suomalaisista valintoihin, mutta välillä olen miettinyt, että meillä on kyllä varaa hamstrata kamaa, jota sitten konmaritetaan, mutta ruokaan panostaminen on elitismiä. Ja korostan, että tämäkin on hyvintoimeentulevien ihmisten ongelma.
Olen itse elänyt osan nuoruudestani yksinhuoltajaperheessä ja raha ei ole kasvanut puissa, mutta juuri kotoa olen oppinut hyvän ruoan ja hyvien raaka-aineiden merkityksen. Satokausien mukaan kokattiin, vaikka se ei ollut mikään trendi. Keskiluokkaisen on helppoa sormi pystyssä selittää, miten halvallakin voi kokata hyvää, mutta jos oikeasti elää kyöhyysrajan tuntumassa, tilanne on aivan toinen. Opiskelijan pienet tulot ovat väliaikaista, joten siksikään en koe voivani opettaa, mutta luulen, että oman opiskelijabudjettini piti balanssissa työnteon ohella keittotaito.
Juurikin näin. Kotoa opitut arvot auttavat pitkälle. Kotonani kokattiin lähes kaikki itse, omista vihanneksista ja kaloista valmistettiin ruokaa, myös isäni toimesta. Siihen aikaan ei tarjonta ollut niin yltäkylläinen kuin nykyisin. Toisaalta pienet kaupat myös kukoistivat, ketjut tekivät tuloaan. Moni asia oli itsestään selvyys, kuten satokaudet, muuna aikanahan ei tavaraa välttämättä ollut saatavilla tai hinta oli posketon.
Kaikkia ei tietty ruuanlaitto kiinnosta, ja ruokakin on ainoastaan polttoainetta toisille.
Eikä tarvitsekaan kiinnostaa, mutta olisi kyllä hienoa, jos saisi edes perustaidot kotoa. Niillä pääsee elämässä helpommalla. Usein lähetän kauniita ajatuksia äidille siitä hyvästä, että olemme olleet vatkaamassa ja sekoittamassa ihan pienestä pitäen. Ensimmäistä kotitalouden kotitehtävää maistelemaan kutsuttiin naapuritkin. En minäkään aina olen näin paljon kokannut, mutta perusosaaminen on kyllä aina ollut.
Ei ruokaa tarvitse rakastaa, mutta onhan se vaan iso ilo, kun saa oikein hyvää ruokaa.