Tietoa mainostajalle ›

Blog

Arkirealismia – chili con carne

Ihan tavallinen perjantai. Kiiltokuvaa, inhorealismia vai jotain siltä väliltä?

Liemessä-Jenni haastoi jo hetki sitten bloggaajat kertomaan ihan oikeasta arjestaan. Blogissani ei tunnusteta mitään ruokauskontoa, eikä harrasteta ruokafasismia, mutta jäin Jennin haasteen syyn pohjalta miettimään, milloin syömisestä on tullut suorittamista ja ruoka on alkanut määrittää identiteettiä?

TNS Gallupin tutkimuksen mukaan kolmannes suomalaisista arvioi olevansa ruokahifistelijöitä. Verkko on täynnä erilaisia tiukkoja ruokavalioita, jossa elämä pelastetaan syömällä oikein ja joiden noudattaminen vaatii jatkuvaa säätämistä ja vaivannäköä. Olemme alkaneet elää syödäksemme – ja ennenkaikkea syödäksemme oikein. Mitä se oikein sitten itse kenellekin on. Raw, paleo, hyvä karppaus, lähiruoka. Mitä vaan, mutta sitä tehdään täysillä. Onko syömisestä tullut ainoa asia, jota voimme täysin itse hallita? Kannattaa lukea vaikkapa Pastanjauhajien terävänäköinen kirjoitus lähiruokahypestä.

Bloggaajat ovat myös keskustelleet, onko blogeista hävinnyt aitous ja piilotetaanko todellinen arki stailatun kiiltokuvaelämän alle. Kun katsoo lukuisten muiden bloggaajien tavallisia arkipäiviä, kyllä niistä edelleen välittyy kiinnostus ruokaan. Vaikeaa kuvitella, että mikään muu kuin aito innostus asiaan saisi näkemään vaivaa blogin eteen. Tässä oma perjantaini: Inhorealismia vai kiiltokuvaelämää – vai ehkä kenties ihan mukavaa tavallista arkea?

Perjantai 9.11.2012

Aamulla alkaa mennä heti pieleen tämä tavallisen perjantain kuvaaminen. Kokeilunhaluisena ruokabloggaajana syön nimittäin noin 70 % arkiaamuista maustamatonta jogurttia ja mysliä tai marjoja. Niinä kaikkina muina aamuina syön ruisleipää. Kuka pystyy tekemään ruokaa koskevia päätöksiä ennen auringonnousua? Ihminen tarvitsee puoliunessa rutiineja, sanon minä. Mutta tänään niitä rikottiin urakalla: Vispipuuroa ja siskon tuliainen, puolikas maailman noin kolmanneksi parhaasta riisipiirakasta Hanna Partaselta. Syntyperäisenä kuopiolaisena koskee hiukan myöntää, että Joensuun torilta saa parempia.

Hesarin A-osan sijaan Nyt-liite, jonka kannessa mainostettiin poliittista debattia kahden äärilaidoilla sijaitsevan nuoren ääniharavan välillä.  Todellisuudessa juttu on kirjoitettu lähinnä henkilökuvaksi ja debatti jää kliseiden jauhamiseksi. Ehkä nämä nuoresta politiikkaa tehneet ovat vain jo harjaantuneet toistamaan niitä. Jos heidät istutettaisiin kymmenen vuoden päästä vastakkain, toistaisivatkohan he samaa mantraa?

Töihin kieli keskellä suuta kesärenkailla. Viimeistä päivää, tänään on vihdoin talvirenkaiden vaihto. Lähes joka päivä Hietsun läpi ajaessa merimaisema jaksaa ilahduttaa. Kotimatkalla nappaan nopeasti muutaman kuvan. Kunpa vielä joskus selviäisin aamupullalle Regattaan. Radiossa sanotaan, että talvesta ennustetaan todella lauhaa ja vetistä. Eihän tänä vuonna ole vielä riittävästi satanutkaan.

Normiduunipäivä, normilounas. Suomalaisten yleisin ravintola-annos syödään työpaikkaruokalassa. Niin minäkin teen, melkein joka päivä ja mielellään. Parasta ruokalaruokaa, mitä olen saanut. Esimerkiksi pinaattiletut ovat itse paistettuja ja jono on aina sen mukainen. Oikeastaan pinaattilettupäivinä heidän ei muuta ruokaa kannattaisi tehdäkään, kaikki muutamaa höyrähtänyttä lukuunottamatta syövät kuitenkin niitä lettuja. Tänään paistettuja ahvenia, uunipunajuuria ja kumiperunoita. Mahdollisimman nopea kuva kännykällä – kuvaisiko kukaan täysipäinen työpaikkaruokala-annostaan?

Aika talvirenkaiden vaihtoon on alkuiltapäivästä ja olen kotona valoisaan aikaan. Talonmiehemme on merkinnyt viljelylaatikkoni kepeillä, ettei aja niiden päälle lumiauralla. Se mies on mahtava, en kyllä vahingossakaan paljasta nimeä, ettette nappaa meidän kultakimpalettamme. Mansikat ovat vallanneet melkein puolet yhdestä laatikosta, ehkä saan ensi vuonna yli kymmenen marjaakin. Päivänvalo paljastaa laiskan viljelijän, syystoimet näyttävät jääneen retuperälle. Onneksi kohta on niin pimeää päivälläkin, ettei sitä kukaan huomaa.

Vielä reilu tunti töitä kotisohvalla ja kone kiinni. Kerään hyvä vaimo -pisteitä ja heitän laitakokin bändin pikkujouluihin. Luvassa ilta yksin kotona, se on välillä ihanaa luksusta. Ruoaksi eilistä chili con carnea, josta talouden toisen osapuolen mukaan olisi kannattanut jättää kaneli pois. Hämmentävää, miten korvapuusteihin sitä voi hulauttaa reilusti ja maku vaan paranee, lihassa aika pienikin määrä lyö läpi. Ainakin tämän perheen se jakoi ja taidan joutua syömään sitä hävikin vähentämisen hengessä kolme päivää. Toinen menossa. Ruokaseurana Hesari, vaikka äiti on kyllä opettanut, ettei ruokapöydässä saa lukea.

Meillä ei juurikaan syödä eineksiä. Paitsi satunnaisesti valmiskeittoja tuunattuna ja Saarioisten maksalaatikkoa, jälkimmäistä ainoastaan minä. En ole E-koodien vahtaaja, ihmisellä joka tarvitsee viikottaisen kokispullonsa ei taida olla siihen varaa. En ole myöskään ruokasnobi, joka syö ainoastaan puhdasta ja lähellä tuotettua ruokaa, mutta faktisesti valtaosa eineksistä maistuu pahalle. Samaa mieltä taitaa olla joku muukin, einesten kulutuksen kasvu on nimittäin hyytynyt, jopa siinä määrin, että Saarioisten äidit ovat joutuneet yt-neuvotteluihin. Meillä ei todellakaan kokata joka päivä, usein eletään leivillä – kylmillä tai lämpimillä – tai jääkaapin jämistä kokatuilla munakkailla. Jos kokataankin, syödään aika perushelppoa ruokaa: soppaa, pastaa tai muuta joka syntyy kohtuullisen vaivattomasti. Eineksiä ei syöty lapsuudenkodissanikaan. Sitä maksalaatikkoa lukuunottamatta. 70- ja 80-luvulla sitä ei kutsuttu ruokasnobismiksi vaan keittotaidoksi.

Koti-illan keskeyttää miellyttävä yllätys. Saan seuraa iltakävelylle. Pirkkolan metsissä pikkupakkasessa reilu tunti. Siinä ehtii puida aika paljon asioita. Tulisi jo lunta, hellittäisi edes hiukan tämä pimeys.

Iltapalaksi iso kulhollinen pop cornia. Ei ehkä terveellistä, mutta ihanaa. Saan pomoltani paljon hyviä reseptejä, mutta tämä on suosikkini: Pätkistä ja lakua yhtäaikaa suuhun. Ei vaadi keittotaitoa. Jos alkaa ymmärtää, miksi Jari Sillanpäällä on valtavasti innokkaita ihailijoita ja Katri Helena saa liikuttumaan, on varmaan liukumassa tukevasti keski-iän puolelle. Nippu lehtiä perjantai-illan ratoksi. Laitoin Suomen Kuvalehden päällimmäiseksi, jotta se vahvistaisi älykköimagoani. Olisi mielenkiintoista nähdä, millainen vaihtoehtoinen pääkirjoitus päätoimittajalla oli pöytälaatikossa, jos Obama ei olisikaan saanut neljää lisävuotta.

Sohvannurkassa yli puolen yön. Lehtiä ja leffa toisella silmällä. Ja tottakai he saivat lopussa toisensa. Senhän kaikki tiesivät jo ennenkuin elokuva alkoi. Tavallisen hyvä päivä. Vaikka huomenna kuulema sataa. Onhan se selvä, että samantien lauhtuu, kun saan ne talvirenkaat alle. Haluan lunta ja pakkasta – pian.

***

Tavallisen perjantai – tai oikeastaan torstain – chili con carnen resepti on muokattu Lauran Tähden reseptistä. Laitoin kanelia todella vähän, se maistui kuitenkin selvästi. Jos se epäilyttää, jätä suosiolla pois, makua on kyllä muutenkin. Tein chili con carnen rotukarjan jauhelihasta, koska se maistuu hyvälle. Samalla periaatteella valitsen raaka-aineet muutenkin. Hyvistä sesongin raaka-aineista saa parasta ruokaa, mutta kyllä oikein hyvää ruokaa saa myös arkena purkkitomaateista ja -pavuista kuten vaikkapa tämä chili con carne.

Chili con carne

neljälle

1 sipuli
öljyä
400 g naudan jauhelihaa
2 valkosipulin kynttä
1 kuivattu chili (tällä tulee jo aika tulinen, puolikas riittää, jos haluat miedomman)
1 prk säilöttyjä tomaatteja
1 prk kidneypapuja
vajaa 1/2 tl kanelia
1/2 tl juustokuminaa
1/2 tl jauhettua korianteria
1 rkl lihafondia
suola
mustapippuria

1. Kuumenna öljy pannulla, kuullota sipuli.

2. Lisää jauheliha ja ruskista.

3. Lisää tomaattimurska ja mausteet. Hauduta miedolla lämmöllä 20 minuuttia. Lisää tarvittaessa vettä.

4. Lisää pavut. Kuumenna.

suolaa & hunajaa – arkea ja juhlaa myös Facebookissa.

29 kommenttia “Arkirealismia – chili con carne

  1. Oi, olisipa hyvä työpaikkaruokala. Työreissuissa niistä pääsee silloin tällöin nauttimaan, kotona käymme lounaalla kotona tai otamme eväät mukaan.
    Einekset jäävät meilläkin kauppaan, paitsi Kivikylän purkkihernesoppa.
    Hienoja iltakuvia.

    • Työpaikkaruokala on oikeasti ihan luksusta, kun se on hyvä. Saa joka päivä vaihtelevaa hyvää ruokaa ja helposti. Tulee melkein joka päivä syötyä kunnolla, kun se on siinä hollilla.

      Joskus opiskeluaikana minulla oli hetkellinen einesvaihe, mutta se päättyi aika nopeasti. Olen aina tykännyt kokkaamisesta ja hyvä kotiruoka nyt vaan on eineksiä parempaa. Muutamia syötäviä poikkeuksia joukossa toki.

      Kiitos kuvakehuista!

  2. Mielenkiintoista oli lukea sinunkin arkipäivästäsi;ja kuten aina,kirjoitat niin hyvin,Työpaikkalounaasi ei näytä yhtään hullummalta! Kuvat hienoja,etenkin nuo pronssille vivahtavat 🙂 Pastanjauhajien kirjoitus oli todella hyvä,ja sai minutkin miettimään,olenko syyllistynyt jonkinlaiseen äärimmäisyyteen postauksissani.

    • Kiitos Yaelian, ihanaa saada tälläistä palautetta. Pronssinen hohde tulee Pirkkolan heikohkoista iltavaloista 😉

      Ihan samaa mietin itsekin sen Pastanjauhajien kirjoituksen luettuani. Itse haluan enemmänkin välittää kokkaamisen iloa ja riemua, enkä jotain tiettyä oikeaa tapaa syödä. Olen yrittänyt koko ajan pitää linjaa, että reseptit eivät ole ylivoimaisen työläitä. Ei minullakaan mitään superkokin taitoja ole. Varmasti kiinnostus raaka-aineisiin on itsellä noussut tässä matkan varrella, mutta en ole kovin ortodoksinen siinä asiassa. En myöskään halua antaa sellaista viestiä, että olisi joku oikea tapa syödä. Kukin menköön tyylillään.

  3. Oli kiinnostavaa lukea arkipäivästä. Meilläkään ei juuri eineksiä käytetä vaan tehdään reiluja satseja arkiruokaa, jotka riittävät moneksi päiväksi ja sitten viikonloppuisin herkutellaan. Itse taidan kyllä syyllistyä E-koodi ”hörhöilyyn”, mutta kuitenkin vain ajatuksella vähemmän on enemmän.

    • Aika lailla sama meininki meillä. Arkena syödään pari päivää putkeen samaa ruokaa – tai sitten aika monta enemmän kuten minä tätä chili con carnea – ja sitten viikonloppuisin enemmän fiinistellään. E-koodien vähentämisestä tuskin on haittaa, hienoa, että nähdät sen vaivan.

  4. Sinulla on niin mukaansatempaava kirjoitustyyli. Uppouduin arkipäivääsi niin että ihan harmitti että ei ollut kertomusta miten lauantaisi on sujunut 🙂

    Kun olin Kalasatamassa töissä, meillä oli todella hyvä työpaikkaruokala. Nykyisen toimistotalon ruokala ei harmi kyllä ole yhtä hyvä mutta onnekseni meillä on työpaikalla keittiö, siellä aion loihtia lounaani jatkossa.

    • Kiitos, lauantaina pääsin minäkin maistamaan heinäsirkkaa 😉

      Työpaikkaruokala on ihanan helppo ratkaisu, mutta luulenpa, että lounaasi ovat tällä ratkaisulla todella herkullisia.

  5. Mäkin taidan olla liukumassa sinne keski-ikäisyyteen, kun ihan samaa mietin Jarista ja hikoilin silmistä Katri Helenan tulkitessa..

    • Ja meillekin tulee Suomen Kuvalehti… Kai teille tulee myös Image? 😀
      Lapsuuden kodissa oli myös kirjat ja lehdet pannassa ruokapöydässä. Nykyisin kyllä nautin niistä aina yksin syödessäni. Mutta äidin opit muistuu mieleen, aina. 🙂

    • Liisa: Ehkä se oli se Jonne Aaron, joka meidät herkisti…
      Täytyy kyllä sanoa, että Sillanpää pystyy vetämään joka biisin omiin nimiin. Ja se mahtava annos sitä positiivisuutta, jospa saisi siitä itse edes puolet.

      Tusla: Samikset 😉 Imagen lopetin, kun en ennätä lukea koko valikoimaa läpi. Saan sen verran myös työkappaleita töihin. Suomen Kuvalehti meille tulee ihan itse tilattuna. Huomasin samaisen Suomen Kuvalehden sinun reality-päivässäsi, kun luin jutun uudestaan linkittäessäni.

      Meillä on selkeästi jäänyt äidin opit tiukasti mieleen, mutta ne eivät päde yksin syödessä, mitä sitä muuten tekisi, tuijottaisi seinään?

  6. ” 70- ja 80-luvulla sitä ei kutsuttu ruokasnobismiksi vaan keittotaidoksi”

    Oivallinen lohkaisu! Täytyy muistaa tuo kun seuraavan kerran joku ”haukkuu” ruokasnobiksi. 🙂

    • Se kannattaa tallettaa ässäksi hihaan 😉 En väitä, etteikö myös ruokaharrastuksessa voi mennä snobbailun puolella, mutta minulla se raja ei mene vielä einesten välttelyn kohdalla.

      • suklaasieppo on 14.11.2012 at 2:16 sanoi:

        Mutta ruokasnobbailua voi harrastaa vaikka ei osaisi edes vettä keittää 🙂 Vai mitä sanot tuttavaperheestä, joka määrittelee ulkomaanmatkojensa onnistumisen kerättyjen tähtien perusteella. Siis miten monessa mahdollisimman korkealle Michelin-rankatussa ravintolassa ehti reissun aikana ruokailla isännän firman piikkiin… Sitä vuodatusta on lähes yhtä hauska kuunnella kuin kivikautista ruokavaliota saarnaavaa serkkua.

        • Snobbailu onkin varmaan asennekysymys 😉 Meillä ei rankata matkoja tähtien perusteella, mutta lämmöllä muistellaan lukusia ruokakokemuksia matkoilta. Harratuksensa kullakin 🙂

      • Mari varasti mun kommentin. Hieno lause! Minua ei ole vielä ruokasnobiksi koskaan haukuttu, mutta laitan sen varalta kanssa tuon lauseen korvan taakse muistiin.

        • Ei minuakaan vielä, mutta se riski oli olemassa, kun sanoo, ettei syö eineksiä. Varauduin jo ennakkoon tuolla lauseella 😉

  7. Kiitos ja aamen! Mua jäi kieltämättä hieman hämäämään Jennin aloitteessa se, että ”oikea” arki tarkoittaisi surkeaa huoltamokahvia ja eineksiä – entäs jos oma arki on ihan oikeasti, käsi sydämellä erilainen? Eli juurikin kotiruokaa, ihan joka päivä? Meillä ei syödä eineksiä, ei koskaan. Eikä suinkaan snobismin takia, vaan surkean maun vuoksi. Joten en ihan ymmärrä kritiikkiä, että ruokablogit antaisivat vääristyneen kuvan. Ja hei camoon, mä haluan ruokablogeista inspiraatiota, kauniita kuvia, hyviä tekstejä, asetteluehdotuksia jne. Enkä ole kiinnostunut muotibloggarin kotiverkkareista, vaan jostain kauniimmasta.

    PS: Milloin Cheekistä on tullut HOT:…?

    • Moni varmaan haluaisi muuttaa teille 🙂 Ymmärrän senkin, jos ruoanlaitto ei kiinnosta ja ruoka on pelkkä tankkauksen muoto, kukin taaplatkoon tavallaan. Kyllä meilläkin kiiressä vedetään take awaytä ja sitä sun tätä, mutta hyvä ystäväni on joskus todennut, että turhia kaloreita saa vain huonosta ruoasta. Joskus niin käy, ei ole kovin vakavaa, mutta kyllä hyvin yhdessä syöminen kruunaa myös arki-illan. Kiva nähdä miestä ruokapöydän ääressä. Ja minäkin tykkään ruokablogeista, joissa on kauniita kuvia ja hyviä tekstejä, ihania ilahtua ja inspiroitua ihmisten taidoista.

      PS Ei koskaan 😉

  8. Kiitos ja aamen, indeed! Mä en näistä blogi reality postauksista ole liiemmin innostunut, mutta tässä sun jutussa oli asiaa! Itse olen miettinyt samaa: Milloin keittotaito muuttui ruoksnobismiksi ja miksi? Itse kokattu ruoka on usein halvempaa ja lähes aina maukkaampaa ja ravintorikkaampaa, kuin einesmätöt. Hienoa tässä sun tekstissä on myös se, että se ei ole saarnaava, vaan enneminkin toteava. Samalla tavalla kuin lapsuudessa mamman opit 🙂

    • Mamman opit on kannattanut painaa mieleen, meillä ne ovat ainakin toimineet hyvänä uusavuttomuuden ehkäisijänä – kaikkia en kyllä noudata 😉
      Kiitos, olipas huojentavaa kuulla, etten lipsahtanut saarnaamisen puolelle, yritin kirjoittaessa välttää paatosta ja matkasaarnaajan asennetta. Kokkaaminen on minusta mukavaa ja hyvän ruoan syöminen vielä mukavampaa, joten tämä on meille sopiva valinta, toisille voi sopia toisenlainen tapa. Järkisyyt toki puoltaa toimimaan juuri näin 😉

  9. Mielenkiintoinen kirjoitus 🙂 Äitini oli kotona koko lapsuuteni ja teki ruuat alusta asti itse. Sieltä jäi ehkä kiinnostus ruuanlaittoon niin ettei eineksiä meilläkään juuri tehdä, tykkään vaan itse mm. maustaa kaiken niin saan sopivampaa. Mutta suoraan sanottuna, kyllä se minua meinaa ärsyttämään, joskus kun kuulee, kun asenne on kamalan ehdoton ja tuomitseva toisten ruoka-asioissa.. siis viety viimeisimmilleen, valitetaan tarhoissa pikkujutuista jne. niin että ei sallita pienintäkään poikkeamaa tiukasta ”omasta linjasta”, mutta.. kukin tyylillään 😉

    • Olen niin samaa mieltä tuosta tuomitsevuudesta ja lisäisin siihen myös kaikenlaisen ehdottomuuden ylipäänsä. Arjessa on jo niin paljon osasia muutenkin, että en minä ainakaan jaksa tehdä ruoasta vielä yhtä osaa siihen. Varmaan me teinit oltiin montaa mieltä kouluruoasta aikoinaankin, mutta yleisesti yhteiskunnassa sitä arvostettiin kovasti. Toivottavasti se ei liu’u itsestäänselvyyden puolelle, koska ilmainen kouluruoka on edelleen maailman mittakaavassa mieletön etuoikeus. Ja kaikki suomalaiset naiset voivat olla siitä erityisen tyytyväisiä, se on varmasti osaltaan ollut mahdollistamassa naisten työssäkäyntiä. Menipäs nyt suurten kysymysten puolelle 😉

  10. Taitavasti sait Seiskan piiloon sinne lehtipinon alle 🙂
    Mutta missä ovat eineslaatikot ja roiskeläppäpizzat, olen niin pettynyt! Toivottavasti popcorni oli sentään mikrosta, edes pientä inhimillisyyttä Jonna!

    • Hyvin jemmattu siis 😉
      Anna, sinä tiedät, olen aika lailla yli-ihminen, mutta jonkun on näytettävä tietä ;-). Siis vielä jotain mikropopcorneja, jotain rajaa. Aina kattilassa ja vaan niitä ihtiään.

  11. No ei ainakaan inhorealismia! Just hyvää arkea. 🙂 Mäkin yritin tihrustaa, että mitä kaikkea tuon älykkölehden alta pilkistää…. 😉

    • Järisyttäviä paljatuksia Me Naiset ja Divaani… Siinä se sitten meni se älykkömaine. Lyhyt oli hetkeni älykkönä.

  12. Tuo chili con carne -kuva olisi voinut olla meiltäkin. Se on nimittäin yksi perusruoista, jota valmistan arkena, kun ei tule muutakaan mieleen. Ja se syödään samoilta lautasilta, samoilla aterimilla 😀

    Ja onneksi olen aikuinen, saa lukea ruokapyödässä.

Post Navigation