Mistä sitä kiistelemään ellei makuasioista? Italiassa kaikki tietävät, mikä on ainoa oikea tapa valmistaa pasta All’amatriciana. Tämä olkoon minun oikea tapani – olkoon vaikka jonkun toisen mielestä täysin väärä.
Tosielämässä italialaiset eivät kuitenkaan itsekään osaa päättää, tuleeko all’amatricianaan sipulia vai ei, chilistä nyt puhumattakaan. Roomassa vannotaan sipulin nimeen ja vajaan sadan kilometrin päässä Amatricessä sitä ei vahingossakaan sotketa mukaan. Kumpikin tapa on tietenkin se ainoa oikea. Edes kastikkeen kanssa tarjottavasta oikeasta pastalaadusta ei ole syntynyt yhteisymmärrystä, bucatini lienee kuitenkin yleisin – tai siis useimpien mielestä se ainoa oikea. Ainoa asia, josta ei synny kiistaa on guanciale eli kuivattu sianposki: Siitä tunnistaa aidon All’amatricianan.
Suomessa pieleen alkaa mennä jo sen ainoan asian kanssa, josta Italiassa on päästy yhteisymmärrykseen: Guancialea ei meikäläisiltä tiskeiltä juurikaan saa, joten vaihdoin sen pancettaan. Ja siitä eteenpäinkin päästin mopon irti ihan kunnolla: Sipulia, valkosipulia, kuivattua chiliä ja lopullisena niittinä alkuperäisreseptille sardelleja ja tomaattipyrettä. Nuo yrtit tuossa päällä ovat varsinainen kerettiläisyyden huipentuma, mutta onneksi makuasioista jos mistä kannattaa kiistellä. Minä väitän, että lopputuloksena oli pirun maukas tomaattikastike. Vääräoppinen kyllä, mutta onko sillä nyt niin väliä.
Jos kaipaat arkeen pientä luksusta, näin saat sitä edullisesti: Hae Pasta Factorystä Teurastamolta samana päivänä tehtyä tuorepastaa ja valitse muutama ihanan kypsä tomaatti. Käytä pekonin sijaan pancettaa. Tähän kaikkeen luksukseen et saa montaa euroa tuhlattua – ja maku on joka sentin arvoinen. Todella maukkaaseen lopputulemaan pääsee kyllä myös hyvillä tölkkitomaateilla, kuivapastalla ja pekonilla eli ei huolta vaikka et sattuisi asumaan Helsingissä tai lähikauppasi valikoimassa ei ole pancettaa.
Ja kuten olen luvannut: Lokakuussa arkiruoka valmistuu noin puolessa tunnissa, eikä vaadi kahta kattilaa tai pannua enempää.
Pasta All’amatriciana (tai tomaatti-pekonipasta)
neljälle
500 g tuorepastaa tai 400 g kuivapastaa (esim. bucatini tai spagetti)
6-8 siivua pancettaa tai pekonia
1 rkl tomaattipyrettä
3 sardellifilettä (tai anjovista)
4 valkosipulin kynttä
1 pieni kuivattu chili (tai makusi mukaan) tai kuivattuja chilihiutaleita
1-2 sipulia
1 prk hyviä kokonaisia tölkkitomaatteja tai 8 kypsää tomaattia
ripaus ruokosokeria
suolaa, mustapippuria
pecorinoa tai parmesania
1. Hiero morttelissa sardellifileet, valkosipuli, tomaattipyree ja chili tahnaksi.
2. Paista pancetta tai pekoni rapeaksi ja kullanruskeaksi kuumalla pannulla. Nosta se pois pannulta.
3. Laske lämpöä ja kuullota sipuli pannulle jääneessä rasvassa kullankeltaiseksi. Älä päästä palamaan. Lisää sardelli-valkosipuli-tomaattipyree-chilitahna ja kuullota muutama minuutti.
4. Lisää kaltatut tomaatit pienehköinä paloina ja ripaus ruokosokeria. Leikkaa pancetta pieniksi paloiksi ja lisää kastikkeen joukkoon. Hauduta puolisen tuntia. Mausta suolalla ja mustapippurilla.
5. Sekoita kastike keitetyn pastan joukkoon ja raasta päälle reippaasti pecorinoa tai parmesania.
Lähteet: NY Times, Saku Tuomisen Aglio & Olio, Wikipedia. Reseptin pohjana olevan tahnan lainasin Dash and Bella -blogin kastikkeesta.
Mitä siitä jos on vääräoppista kunhan on hyvää ;D Ja tuohan selvästi on sellaista!
Italialaiset eivät tunnetusti jaa meidän näkemystä tässä asiassa, mutta minä olen kyllä ihan samaa mieltä, reseptit ovat vain neuvoa-antavia 😉
Hyvin tehty vääräoppinen 🙂 Kun tekee ruokarikoksen, niin tekee sen kunnolla! Sardelli pastakastikkeessa on mulle kohtuullisen uusi tuttavuus, mutta sen kun löysin, olen käyttänyt usein.
Pikkurikoksen takia ei kannata vaivautua 😉 Sardellia alkaa nykyisin saada hyvin Suomestakin.
Komppaan Yaeliania, hyvä pasta on hyvä pasta vaikka voissa paistaisi. 🙂 Sardellien lisääminen kastikepohjaan on hyvä veto, aloitan siitä nykyään melkein aina. Tulee ihanan täyteläinen, suolainen ja pähkinäinen maku. Himpura, nyt on taas nälkä.
Kaikkiin tomaattikastikkeisiin vai laajemmallakin repertuaarilla. Se maku on kyllä mainio, ei yhtään kalamainen, vaan juuri kuvailemasi kaltainen.
Eikun siis ihan melkein kaikkiin kastikepohjiin, toimii ällistyttävän hyvin lihapadoissa myös.
Eli sinulla on kaksi salaista asetta: Tähtianis ja sardellit…
Kuulostaa maukkaalta! Pastahimo on iskenyt tänne ihan tosissaan ja mun tekee lähes päivittäin mieli sun siskonmakkarapastaa. 😛 Sitä on pakko tehdä jossain välissä taas uudestaan!
Pitäisikin itsekin muistaa se pasta, viime kerrasta on liian kauan. Olen varma, että ainakin itsellä pastanhimon on pakko liittyä tähän pimeään syksyyn. Mutta juuri nyt maistuisi joka käänteessä.
Pasta erinäisillä tomaattikastikkeilla, oli se sitten all’amatriciana, all’arabiata tai joku muu, sopii syksyyn, kuin kaulus valkoiseen paitaan 🙂
Ihanaa, että haet tuorepastasi Teurastamon Pasta Factorysta – arjen luksusta indeed! Itse en ole vielä kerennyt kokeilemaan heidän tuotoksiaan. Jostain luin, etteivät heidän hintansakaan ole pahat. Suositteletko?
Aika satunnaista luksusta, mutta nyt sattui sopivasti arkivapaa. Ja on onneksi auki viikonloppuisinkin. Suosittelen ehdottomasti. Pari kertaa testattu ja seuraavaksi tositesti eli raviolit… Mutta tähän asti kaikki on ollut hyvää ja hinta (jota en kyllä eurolleen muista) ei ollut paha – muistaisin jos olisi ollut 🙂
Arkivapaat on ihania. Ehdinkin niitä jo hehkuttaa tuolla omassa kommenttiboksissa.
Tuossa pastassa on jotenkin ihanat värit, pakkohan sinne on sitä vihreääkin laittaa, Italian lipun värien mukaan. 🙂 Oikeaoppisuudesta viis, pääasia että maistuu!
Niin on. Omani oli jo ennen viikonloppua, mutta tänään oli taas ihan eri puhdilla töissä ja tuntui, että ehti tehdä todella paljon kaikkea kivaa. Huomattavasti halvempaa tosin pysyä töissä 😉
Esteettinen puoli oikeuttakoon yrtit. Totuuden nimissä aina tuoreet yrtit maistuu ihanalta ja ihmeen hyvin ne vielä sinnittelee sekä parvekkeella että istutuslaatikoissa. Se on luksusta parhaimmillaan, kun voi napata sieltä pari oksaa, eikä tarvitse ostaa kaupasta kalliita ruukkuja kertakäytön takia.
Sä oot Jonna mun keittiöidoli!
Muistelisin, että pastojen kilohinta olisi pyörinyt palttiarallaa 15 euron hujakoilla, saatan tosin myöskin olla väärässä. Jos kilosta syö 6-8, niin hinta on varmasti oikein passeli.
Riikka, olen hämmennyksestä sanaton. Enää mietin, millä ihmeen ansioilla 😉 Mutta jatkossa tähtään kyllä vähintään keittiöjumalaksi 😉
Hinta oli tosiaan varmaan tuota luokkaa, mutta ehkä jopa vähemmän ei täytetyistä. Se meidän kahden hengen satsi ei ole montaa euroa nimittäin maksanut
Ah, raviolit! Ei tarvitse kun kuullaa (tai lukea) tuo sana ja heti tulee vesi kielelle 😛
Niin täälläkin, enää pitäisi päättää onko se pinaatti-ricotta tai punajuuri…
Oioioi.. tulee ikävä Italiaan kun lukee näitä sinun ihania pastapostauksiasi. Olen tykännyt kauheasti tästä ihanan arjen kuukaudesta täällä blogissasi, teet niin mahtavia herkkuja arjen iloksi 🙂 olen suuuuuuuuuuuuri pastan ystävä, mitä elämä olisikaan ilman hyvää pastaa?
Minä olen myös mitä suurin pastan ystävä, sitä voisi ilolla vedellä päivä toisensa jälkeen… Elämä ei todellakaan olisi mitään ilman hyvää pastaa!
Tiedätkö, minäkin olen tykännyt tästä arjen kuukaudesta, on tullut kokattua kaikkea tosi hyvää tässä kuukauden mittaan. Yllättävän paljon hyviä ruokalajeja syntyy todella helposti. Muutakin kuin pastaa 😉
Tuskin Paavi tästä harhaopista pannaan julistaisi, Berlusconi ehkä :D. Herkullisen kuuloinen pasta. Pöytäpuutarhassa on meillä kaupasta ostettujen yrttiruukkujen loput säilyneet hyvänä ja jatkaneet kasvua. Raaskii hiukan helpommin ostaa taas tuoreyrtit kaupasta.
Ja onneksi Berlusconin pannalla ei ole suurtakaan merkitystä 😉 Ei ollut siis hukkaostos se sinun pöytäpuutarhasi.
Nam! Vääräoppisuus kunniaan! Turha hifistely vie helposti ilon ruuasta ja sen tekemisestä…
Niin samaa mieltä. Rennolla ranteella ja asenteella syntyy parasta – ja ennenkaikkea prosessi on nautinnollisin.
Alkoipa tehdä mieli pastaa! Italialaiset ovat kyllä ihanan intohimoisia ruoan suhteen, ei Suomessa törmää tuollaisiin alueellisiin eroihin ja väittelyihin samalla tavalla…
Siellä vedetään tunteella näissäkin asioissa 😉
Hassuja nuo itaalialaiset, eihän ne itsekään tiedä mikä on alkuperäistä ja mikä ei. Sen nimeen vannotaan mitä mamma on aina tehnyt. Mutta ihailen kyllä heidän ainaista intoa ja intohimoa ruuasta keskusteluun.
Mammaan kannattaa aina luottaa näissä asioissa, niin minäkin teen.